"Varovasti, varovasti! Sinä kiivastut yhä ja unohdat pitää hammasta kielen edessä."
Silloin pyhiinvaeltaja työnsi kansan takaisin molemmilla käsillään, hitaasti ja juhlallisesti kuin olisi hän järjestänyt juhlakulkuetta, ja koko ajan hän toisti puoleksi mairitellen, puoleksi käskien: "Hiljaa, herrasmiehet!"
Samassa kohotti Kaarina päänsä, niin että pyhiinvaeltaja näki hänen nuoruutensa ja kauneutensa. Pyhiinvaeltaja kumarsi, ja ääni sai kajahtavan soinnun kuin hopeatorvet Pietarinkirkossa.
"Pyydän anteeksi, jos kiivaudessani olen loukannut kahta jaloa naista. Vähän matkan päässä täältä on jono ikivanhoja termejä [kylpylöitä], joihin meidän muutamia vuosia sitten oli tapa asettaa kuvat, mitä löydettiin maasta. Ilonani oli istua siellä ja seurata katseellani pieniä leikkisiä sisiliskoja, jotka välistä, kun olivat saavuttaneet kivijumalien sileän otsan, menettivät jalansijansa ja kuukertuivat takaisin ruohoon kuin vihreävälähteiset pisarat. Yksi ainoa jalusta oli tyhjä. Minun nuori rouvani tai neitsyeni, miksikä nyt saattaisin teitä sanoakaan, tahtoisin paljon mieluummin nähdä teidät kivisenä jalustalla kuin täällä elävänä rumissa ryysyissä. Sen olisitte te arvoinen."
Hän kumarsi taas ja meni kansan keskeen, seuralaistensa uskollisesti ympäröidessä häntä, ja joka askeleella heilui ja liehui pyhiinvaelluskaulus kuin ritarin viitta.
"Kuka oli se mies?" kysyi Kaarina vahingoniloisen uhmaavasti ja katseli poistuvaa luvattomasti. Kukaan ei ollut koskaan ennen puhutellut häntä niin kevytmielisesti ja kuitenkin niin hienosti. Pohjaltaan hänen sanansa olivat jonninjoutavia, hän arveli, mutta ne viipyivät ilmassa ja piirittivät hänet kuin lämmittävä auringonsäde. Hän tunsi kasvavansa jäykkyydessä ja kovakorvaisuudessa, ja se ilahutti häntä, niin että hänen silmänsä hohtivat.
"Äiti, äiti, kuka oli se mies?" hän sanoi, ja hymy melkein väreili hänen huulillaan. "Ehkä hän ymmärtää paremmin kuin me sekä ihmisiä että Jumalan muita tekoja, siksi että hän rakastaa niitä?"
"Tiedänkö minä, kuka hän oli! Emme ole tulleet tänne kumartamaan hänen kivijumaliaan."
"Emmekä yhtenään ylvästelemään", pisti maisteri Pietari. "Kuinka saattaisin taivuttaa ylpeyttäsi, rouva Briitta? Sinä menet köyhien joukkoon nöyryyttääksesi itseäsi, mutta tuleepa joku ja kohtelee sinua kerjäläisenä, silloin sinä kavahdat punaisin otsin ja huudat koko maailmalle, että sinä olet mitä mahtavin kuninkaan heimolainen. Välistä sinä olet Jumalan harvoja valittujakin…"
"Sinäpä sen sanoit, maisteri."