Birgitta kääntyi ja meni kirkkoon, jossa klarissain hillityt ja lempeät hymnit heijailivat suitsutuspilvissä.
Maisteri Pietari taputti Kaarinaa olalle ja osotti portaita. Kaarina katsahti häneen, naurahti ja eteni muutamia askeleita. Sitten hän pysähtyi.
Nyt maisteri kosketti Kaarinaa kovemmin olkaan ja osotti yhä portaita. Silloin Kaarina katsahti toistamiseen häneen ja naurahti ja asteli niin kiivaasti alas kaltevia kivilaattoja, että maisteri Pietari heti jäi jälkeen. Viimeksimainittu piti Kaarinaa kuitenkin koko ajan näkyvissä, kulkien hänen jälessään läpi soukkien ja mutkittelevien katujen, joiden varsilla myymälät jo olivat avanneet luukkunsa ja päivä alkoi. Vasta tultuaan ruohokentälle rauhottui Kaarina enemmän ja kumartui toisinaan poimimaan kukkia, jotka kuitenkin pian unohdettuina putosivat hänen käsistään ja jäivät näivettymään tielle. Vihdoin hän istuutui kivelle vuohipaimenen viereen ja otti appelsiinin hänen vasustaan. Kuoriessaan hedelmää hän kyseli lähimpien raunioitten nimiä, ja nauttiakseen täysin siemauksin vapaudestaan ja ärsyttääkseen maisteria oli hän olevinaan aivan huumaantunut hilpeydestä. Kun hän jo söi kolmatta appelsiinia, kuuli hän maisterin arvokkaitten ja rauhallisten askelten ratinan somerossa. Kerkeästi pisti hän rahan vuohipaimenen vasuun ja alkoi juosta. Ei ollut enää pitkä kardinaalipalatsille, jossa hän ja hänen äitinsä majailivat, ja hänellä oli oven avain hameentaskussa. Hän kiiruhti vahtien ohi porttiholviin ja ylös portaita, ja huoneeseen päästyään sulki hän oven ja salpasi sen.
Turhaan kolkutti maisteri Pietari. Hän odotti. Hän kolkutti kauan ja herkeämättä toisen kerran — mutta yhtä turhaan. Silloin hän meni alas ja huusi ankarasti ikkunaan päin, mutta kukaan ei vastannut. Sotamiehet nauroivat hänelle, ja hänen täytyi astua ruohoisen pihan yli palvelijain portaille.
Kun hän tuli huoneeseen, seisoi Kaarina penkin vierellä, jolle hän oli heittänyt ruman hatun, ja hän päästi parhaillaan hiuksiaan, jotka hulmusivat polviin asti.
"Palmikko painoi, jotta sain säryn", hän sanoi. "Oletkos ennen nähnyt moista tukkaa, maisteri?"
Maisteri Pietari kokosi kirjat ja kirjotusneuvot ja otti Birgitan äsken alottaman rangaistuskirjeen, joka oli tarkotettu Avignonin paaville, ja kaikki hän kätki kaappiin ja salpasi kätkön tarkoin. Sitten hän sulki ikkunaluukun, mutta auringonjuova tanssi vielä halkeamasta, ja Kaarina seisoi suorimassa hiuksia sormillaan.
"Luuletko", hän kysyi, "että pyhiinvaeltaja, joka puhui kanssamme, pitäisi näin vaalahtavasta hiusväristä?"
Maisteri Pietari ei vastannut, vaan nouti ruukullisen vettä ja leipämaljan ja pani ne pöydälle. Niiden keskeen hän laski vitsan ja vähän loitommaksi pöydän päähän ristiinnaulitun vuolukuvan.
"Kuinka saatat aina näyttää niin iloiselta ja tyytyväiseltä, maisteri", Kaarina jatkoi, "silloinkin kun asetat esille vitsan? Niin ei ole äidin laita?"