"Miksi en olisi tyytyväinen, rakas lapsi, kun olen saanut rauhan sielulleni ja olen onnellinen kutsumuksessani. Niin pitkälle ei hurskas emäntäni ole ehtinyt. Jäykkä tamminen tarvepuu ei ole niin helposti vuoltavissa kuin pehmeä oksa… ja hänen omat lapsensa vastustavat häntä. Muutamat luulevat, että hän on täynnään narrisairautta ja teeskentelyä, mutta vähän he tuntevat häntä, ja tuomitsevat enimmäkseen itsensä mukaan. Mutta ylpeä hän on, se on totta, aivan liian ylpeä teeskentelemään. Toiset arvelevat, että hänen sielunsa on sairas ja että hän vaappuu ympäri meidän kanssamme kuin hullu ihminen, mutta varmaan he tuntevat häntä kaikkein vähimmin. Minä puhun nyt kanssasi kuin olisit vieras etkä hänen tyttärensä, ja voi olla sinulle hyväksi, että kuuntelet. Terveys, juuri sana terveys on kielelläni, joka kerta kun puhun siitä naisesta. Kun hän tulee huoneeseen, on minun aina kuin kantaisi hän hedelmävasua sylissään, niin tuoreelta tuoksuu hänen seurassaan. Siksi tiedänkin hyvin, kuinka minun on häntä kohdeltava, kun hän kiivastuu ja vihastuu ja ylpeyden henki valtaa hänet. Kas, Mattias opetti minulle keinon, ja hänellä oli viisas pää. Ei sovi nousta häntä vastustamaan kuten sinä, Kaarina. Ei liioin saa suudella hänen kättään ja sanoa häntä hurskaaksi ja pyhäksi, siitä hän saa unettomat yönsä ja istuu ja ajattelee ja epäilee kaikkea, mitä hän on sanonut ja tehnyt koko elämässään. Kuinka hän sellaisina öinä saattaa antautua tutkisteltavaksi, sen tietää hänen rippi-isänsä yksin… Ei, puhu hänelle kuin mies puhuu miehelle… suoraan, yksinkertaisesti, silloin tällöin hauskan leikillisestikin… niin että sielun terveys saa luonnollisesti ja rauhallisesti vaikuttaa. Siinä koko salaisuus."
Kaarina oli jälleen tullut totiseksi, ja kädet vaipuivat väsyneinä kaavun laskoksiin.
"Helppo on sinun, maisteri, käyttää hyväksesi salaisuutta, mutta minun on toteltava. Minä olen kappale maata, jota kuokitaan ja kynnetään ajattelematta, onko maan laatu sovelias kylvöön. Kyynelpäivää seuraa kyynelyö, äiti sanoo. Milloin olen minä, täällä saanutkaan muuta kokea? Tuliko milloinkaan kyynelpäivä iloillaksi? Itkeneenä minä nousen aamulla ja puuhaan ääneti askareissani, ja kun ilta ehtii, eivät kyynellähteeni ole vielä ehtyneet. Ennen puhuteltiin minua: Sinä suloisin taivaantähti, sinä tieni toukokuunkukka pieni. Ennen minä istuin tulen loimussa salissa, ja Egard ja veli Kaarle ja veli Birger istuivat vieressäni soitellen. Nyt on nimeni: Sinä tottelematon, sinä jäykkäluontoinen. Pakenevatko niin pois minun nuoret vuoteni kuin perhos-poloiset, jotka syntyvät synkkänä päivänä ja liitelevät pitkin maata ja pensasaitoja etsien sitä auringon vilahdusta, jota eivät koskaan tapaa… ja niin tulee pimeä, ja niiden täytyy kuolla? Jos sinulla on sydän, maisteri, niin ajattele asiaani ja auta minut vankeudesta, johon sinä ja äiti nyt minut salpaatte!"
Maisteri Pietari ripusti avainkimpun vyöhönsä ja avasi oven mennäkseen, mutta hän teki sen hitaasti ja epäillen, ja kun hän oli koskettanut lukonväännintä, jäi hän seisomaan. Hän kääntyi ja peräytyi muutaman askeleen pöytää kohden, mutta kun hän vihdoin kohotti katseensa vastatakseen, tömisivät sandaalit portaissa, ja kaksi ruotsalaista matkamiestä astui pölyisinä ja ahavoittuneina yli kynnyksen.
VIII
Alvastran priori [luostarinjohtaja] Pietari ja Pietari Räätäli siinä saapuivat kirjeineen Ruotsista.
"Enkö ole tunnettu?" huudahti pieni räätäli säteilevin silmin, totuttuaan puolipimeään, ja tervehti samalla kertaa nöyrästi ja tuttavallisesti. "Kun kolme Pietaria katsoo yhtä piikaa, niin siinä varmasti on kaksi liikaa… Mutta iloinen minä olen nähdessäni nuoren rouvan. Alati yhtä sorea ja terve! Siunatkoon sinua, hurskas lapsi! Ja luja kädenlyönti, maisteri! Meillä on mustia viestejä."
"Mustia viestejä, sinä sanot", vastasi Kaarina. "Sitäpä aavistin, siliä äiti ennusti, että oli tulossa kaksi ruotsalaista miestä tuomaan onnellisia sanomia… Mikä on onnea hänelle, se on tuskaa meille muille."
Pietari Räätäli avasi laukun ja otti esiin kaksi rahapussia ja viisi kirjettä, jotka oli huolellisesti paulotettu ja varustettu sineteillä, sekä isohkon esineen vihreään verhoon käärittynä. Sillaikaa laski priori sauvan kädestään ja mietittyään hetken ja voitettuaan takaisin levollisuutensa virkkoi vihdoin:
"Maisteri Mattias, oppinut jumalanystävä, palasi äskettäin ristiretkeltä ja on nyt eronnut näiltä ilmoilta. Sittenkun hän ei enää saanut istua rouva Birgitan pöydän ääressä ja tehdä työtä hänen kanssaan ja kääntää hänen kirjotuksiaan latinaksi, ei hän koskaan tuntenut oikeaa viihtymystä. Hän ei tiennyt enää missä oli kotinsa. Hän laski leikkiä kuin ennenkin ja luki kirjojaan ja kirjotti ja puhui ihmisten itsesokeudesta ja hulluudesta, mutta hänen tulisielunsa oli kuin sammuksiin puhallettu. Ristiretki onnistui huonosti. Harvat tulivat kastetuiksi, eikä kuningas Maunu voittanut saalista itselleen eikä ritareilleen eikä voi maksaa velkaansa kirkolle. Pannanuoli tulee hänen palkakseen. Kaikesta saattoi Mattias puhua hymyillen ja päätään pudistaen ikäänkuin katsoisi toisesta maailmasta, ja vasta kun hän oli uskonut minulle terveisensä Birgitalle, tunsin hänen vanhan totisuutensa. Minä itse suljin hänen silmänsä ja hautasin hänet harmaitten, munkkien kirkkotarhaan Tukholmaan."