Kaarina kumartui priorin puoleen ja kuiskasi: "Ja nyt ei sinulla ole enää mitään meille kerrottavaa!"
Priori työnsi rahapussit ja kirjeet sivulle pöydällä ja tarttui käärittyyn esineeseen ja antoi sen Kaarinalle.
"Herra Kaarle, veljesi, on joutunut leskimieheksi. Kun rouva Katariina Gislentytär makasi kuolinvuoteellaan, antoi hän noutaa kultakruununsa ja määräsi sen sinun perintöosaksesi."
Kaarina päästi verhon ja paljasti leveän monikivisen otsarivan. Hän vei sen ikkunaraolle voidakseen paremmin tarkastaa lahjaa, ja silloin hän huomasi, että reunaan oli kiinnitetty pergamenttikaistale.
"Tähän on jotain kirjotettu, mutta kirjaimet liikkuvat ja luikertavat, etten voi erottaa niitä. Lue sinä, isä."
Priori kumartui ja tavasi.
"Sinä suloisin, kanna minua riemussa."
"Riemussa?" toisti Kaarina ja koetti kruunua päähänsä. "Sitä kruunua sopii minun hyvin kantaa… riemussa."
Hänen sydämensä oli hiljaa, eikä hän kyennyt enää virkkamaan sanaakaan. Hän vain katsoi prioriin.
"Murheessa ei kruunua", vastasi priori ja nosti kruunun hänen päästään.