Ovi avattiin ulkoapäin. Birgitta tuli kotiin.
Kyyneleet valuivat hänen kumpaakin poskeaan pitkin, ja hän kävi kumaraisempana kuin muulloin, jotta hän näytti vieläkin lyhytkasvuisemmalta. Hunnun nipukat riippuivat ohimoilta yli rinnan, ja entiseen tapaansa ääneti kiirehtäen ja pitäen käsiä puoleksi kohotettuina edessään hän astui heti huoneen poikki ja avasi ikkunaluukun, niin että päivänvalo vapaasti virtasi sisään. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi taas pöydän ääressä, ja hänen pienet rientävät askeleensa olivat niin pehmeät, että niitä tuskin kuului kivilattialla.
Hänen jäsenensä värisivät, ja kädenselällä hän kuivasi kyyneleet, jotka valuivat vieläkin vuolaampina. Tervehtimättä ketään hän mursi kirjeet ja luki ne toistensa perään, mutta kun hän tuli viimeiseen, jätti hän sen avaamatta.
"Ota se, Kaarina, ja lue yksiksesi", hän sanoi. "Se on Egardilta, mieheltäsi. Mutta aavistus sanoo minulle, ettei hän enää ikävöi — että hän on kuollut."
Kaarina ei ottanut kirjettä, vaan kuiskasi aivan hiljaa:
"Äiti on surmannut hänet!"
Vaikka hän vain kuiskasi, tuntui kaikista kuin olisi hän puhunut kovaa ja kuin olisi puoleksi tukahutettu huuto kiitänyt tuulenpuuskana läpi huoneen.
Birgitan silmät kuivuivat. Nojaten nyrkkiin puristetuilla käsillään pöytään hän katsahti maisteriin ikäänkuin odottaen häntä puhuvaksi, mutta maisteri silitti Kaarinan otsaa ja sanoi vain:
"Sinä pieni Saaronin lilja, miksi talvesi on jo tulossa?"
Kaarina työnsi hänet pois.