"Mutta Roomasta minä tahdon jatkaa Pyhälle haudalle asti. Kaikki, mitä minä uutteralla työlläni vuosien kuluessa olen saanut kokoon, otin senvuoksi mukaani. Monet kotona halusivat kyllä lähettää rahoja sinullekin, armollinen rouva, mutta mustasurma on tuonut sellaisen hädän maahan, ettei kukaan enää saata huolehtia omaisuudestaan. Siksi olin iloinen omistaessani omani laukussa."
"Lahjota se köyhille, Pietari. Kaupunki on nyt tulvillaan sairaita ja hädänalaisia."
"Voisinhan minä katsoa hiukan liikenevän ja jättää sinulle."
"Ei, Pietari… Kaikki!"
"Mutta silloinhan minun olisi pakko kääntyä kotiin ja uudestaan säästää vuosikausia, voidakseni sitten taas kulkea ja kulkea pitkää loputonta tietä."
Birgitta nyökkäsi hänelle ja puristi kätensä nyrkkiin varmaan totuttuun tapaansa. Sitten hän otti molemmat pussit ja antoi ne maisteri Pietarille ja käski hänen toistaiseksi panna ne kaappiin. Itse laski hän rouva Gislentyttären kruunun kaapinhyllylle, ja kun kaikki oli lukittu, otti hän avainkimpun maisterilta ja kiinnitti sen omaan vyötärysnauhaansa.
"Meitä on tänään, vitsottu kylliksi!" hän sanoi vihdoin ja ripusti vitsan takaisin muurille ja alkoi asetella vateja ja pikareja vieraille. Vasta kun pöytä oli valmiiksi katettu, kutsui hän palvelijat ja meni yksinään huoneeseensa.
Hän istuutui lavitsalle ja tiukensi solmuista nuoraa, jonka hän oli salaa sitonut polviensa väliin, jotta kipu joka askeleella muistuttaisi hänelle Kristuksen kärsimistä. Sen tehtyään hän päästi kaavun auki kaulan kohdalta, jotta olkapäät ja käsivarret paljastuivat. Ne eivät olleet enää samaa valkoista hipiää kuin silloin kun hän viimeistä kertaa vaelsi Alvastrasta, vaan olivat nyt vaivojen ja paaston hivuttamat ja laihduttamat ja täynnään pieniä palohaavoja. Yhdessä vuodessa hän oli vanhentunut enemmän kuin ennen kymmenessä. Vanhuuden kurtut ja poimut alkoivat jo kutoa verkkoaan hänen ruumiinsa ympäri, ja olkaluitten kuopat syventyivät päivä päivältä yhä, mutta nuora, joka piti koossa jouhinuttua rinnan yllä, oli purppuranpunaista silkkiä, ja siinä oli kultatupsuja ikäänkuin ryysyjenkin alla kuiskaamassa kuningasverestä ja ylpeydestä.
Hän otti vahakynttilän, joka paloi Maariankuvan edessä, ja piti sitä kallellaan, niin että kuumat vahapisarat valuivat iholle.
Vain alin ikkunaluukku oli auki, ja hän istui selin päivään, ja kynttilä poltti poskia. Suurentaen silmänsä hän tuijotti liekkiin, mutta ilman pienintäkään tuskan väristystä.