"Kiittää tahdon minä…" hän sanoi hiljaa ja keskustellen kuin olisi hän tuskan unhotuksessa lausunut sanansa uskotulle ystävälleen. "Kiittää tahdon minä… Ei, en voi… en vielä."
Hän ei taistellut itsensä kanssa, hän odotti. Viipyen kasvoi jokainen pisara kynttilänliekin alla niinkuin riippuva mehiläisparvi vähitellen kasvaa ja paisuu oksan alla, ja pitäen pitkän loman ne putosivat toinen toisensa perään.
"Nyt minä voin kiittää", hän sanoi rauhallisesti ja hiljaa, nostamatta katsettaan liekistä. "Kiittää tahdon omieni puolesta, jotka ovat saaneet autuuden kruunun, ja jokaisesta kyynelpäivästä, joka nöyryyttää ja taivuttaa minua."
Ovelle koputettiin, mutta hän ei kuullut, vaan jatkoi samalla pehmeällä äänellä:
"Kiittää tahdon siitä, että maailma vastustaa minua ja ihmiset pilkkaavat minua. Kiittää tahdon siitä, että vanhuuden rumuus ja vaivat alkavat tulla ja liha kuihtua. Talviaika tuo talvirauhan."
Raskas pisara, joka kauan oli kokoontunut, putosi nyt äkkiä ja juoksi pitkäjuovaisena käsivartta pitkin, mutta yhtä liikkumatonna hän istui, eikä kasvojen ilme muuttunut.
"Kiittää tahdon siitä, että rakastettu lapseni uhmaa minua, niin että minä kaksin verroin kaipaan ja ikävöin hetkeä, jolloin me löydämme toisemme… sillä tapahtua sen täytyy… Nyt tuoksuu mirhami, ja enkelit kokoontuvat huoneeseeni. Kuinka on minun ahtaassa kammiossani tilaa niin monelle? Ne kohottavat katon, ne kantavat pois seinät ja lattian, enkä minä syöksy mustaan syvyyteen, sillä heidän kätensä tukevat minua. Maan päällä minä näen vuosien tulevan ja menevän, nopeitten sauvamiesten lailla, jotka etsivät leposijaa illaksi, ja isieni maan yrttitarhassa itää ja kasvaa, missä viinipuu juurtuu. Näen oman hautaholvini kirkossa, ja kuolleitten luitteni luo tunkeutuu hiljainen hyrinä ja surina pitkästä huoneesta, jossa sisaret istuvat ja lukevat ajanosotusta. Sanomaton on iloni, ja sateenkaaressa tulet sinä kulkien, kaikkein rakastetuin pyhä neitsyt, ja sinun edeltäsi pakenevat korpit."
Kun hän mainitsi taivaan kuningatarta, vapisi hänen koko olemuksensa niin ilosta, että kynttilä irtausi haarasta ja jäi palamaan hänen helmaansa. Herättyään hurmauksestaan hän pani kynttilän takaisin paikoilleen, ja heti hän tunsi kipua. Hän poimi jähmettyneen vahan palorakoista ja uikutti ja huojui. Hän ei saattanut kauemmin istua penkillä, vaan hypähti ylös käsi kyynärpäässä, ja joka kerta kun kipu koveni, toisti hän taivaan kuningattaren nimeä.
Silloin kolkutettiin uudelleen ovelle, ja hän veti kaavun ylös ja pani sen hakaan kaulan kohdalta.
"Astu sisään!" hän sanoi, mutta painoi kädellä kylkeä niin kovaa kuin taisi, tukahduttaakseen rajua polttoa.