"Rippitunti on tullut", vastasi maisteri Pietari ja astui sisään.
"Sinäpä olet tänään huolissasi siitä tunnista, maisteri. Ja niin tahdon minäkin ripittää, että me muistamme sen monet hyvät ajat. Kutsu nyt sisään kaikki, jotka ovat tässä talossa, sekä vieraat että palvelijat."
Maisteri Pietari poistui hetkeksi, ja askeleita ja ääniä kuului huoneista ja portailta. Hänen vihdoin palatessaan seurasivat häntä palvelijat ja molemmat ruotsalaiset vieraat sekä muutamat italialaiset munkit ja useat nuoret tytöt, jotka asuivat Birgitan luona tullakseen kasvatetuiksi kurissa hurskaaseen vaellukseen. Vain Kaarina ei tullut. Kaikki asettuivat pitkin seiniä, mutta Birgitta ei polvistunut maisteri Pietarin eteen niinkuin hänellä muuten oli tapa, vaan istuutui penkille keskilattialle.
"Minä tahdon tuoda sen tavan talooni", hän alkoi, "että me joka päivä toistemme edessä ääneen ja avoimesti tunnustamme hairahduksemme ja pahat ajatuksemme. Itse tahdon tehdä oikean alun. Nyt sanon totuuden. Mitä vanhemmaksi minä tulen, sitä himokkaammin iskee hornanruhtinas kyntensä vanhaan syntiseen lihaani, niin että minä monena hetkenä saatan hyvinkin ikävöidä nuorten ihmisten pariin, jotka tanssivat seppelöidyin hiuksin, ja ajattelen uutta morsiuskarkeloa, niin köyryinen leski kuin olenkin… Minä näen, että otsasi punehtuu, maisteri, mutta jos kainostelet, käännä selkäsi! Sinulla on rauha maailmassa, mutta minulla, joka kuulen enkelien puhuvan korvaani, minulla ei ole rauhaa nimeksikään. Kiehuva kattila minä olen, ja kun pistän siihen kauhan, saan sieltä punaisen ja savuavan sydämen, joka on niin mehujen läpitunkema, että se enimmin muistuttaa viinirypälettä. Mitä sanotte siitä te, veljet ja isät?"
"Sinä teet oikein kääntyessäsi siinä kysymyksessä meidän miesväen puoleen", vastasi maisteri Pietari epävarmalla äänellä, "mutta lähettäkäämme ensiksi nuoriso pois."
"Eikö nuoriso saisi kuulla, kuinka kurja minä olen, minä, joka vitson ja kuritan, minä, joka olen pahempi kuin nuoriso, siksi että minä kuihtuneen nahkani alla vielä kannan nuoruuteni pahaa! Nuoret osottavat minua sormellaan, kun kuritan heitä, ja he huutavat jälkeeni läpi huoneen: hyi vanhaa leskeä, joka saarnaa taivasta, mutta matkaa alas helvettiin!"
"Pyhän Neitsyen nimessä!… Armollisin rouva… Kuulinhan sinun välistä ennen puhuvan niin minulle kahden kesken, mutta ympärillä on puolikasvuisia neitoja ja huoneväkesi ja vieraita miehiä…"
"Täällä on ihmisiä, joiden on helpompi tulla taivaaseen kuin minun. Annas tänne kätesi, maisteri. Päälakeni oikealla puolella on pieni kuhmu tai kuperuus luussa… ei, ylempänä. Nyt tunnet sen. Farfan munkit sanoivat minulle, että sellaisia kuperuuksia päälaenluussa he olivat usein huomanneet hurskailla enkelinäkijöillä, mutta myös riivatuilla. Se saattoi olla hyvä merkki, mutta myös paha, he arvelivat. Tosin todistivat maisteri Mattias ja priori — hän joka nyt ikkunaloukosta katselee minua niin säikähtyneenä — että se oli jokin muu kuin perkeleen harhojen tuli, mikä loisti minun näyissäni, mutta mitä luulen minä itse, kun vuodet eivät tee minua hyväksi, eivätkä rukoukset nöyräksi! Kuin tuli poltti rouva Gislentyttären kruunu sormiani, kun nostin sen kaappiin. Ylpeästi olisin tahtonut mielipuolen lailla painaa sen omaan päähäni, ollakseni kunnioitettu kuin menneinä vuosina ja nähdäkseni herjaajani jalkojeni juuressa. Tietäisivätpä vain ihmiset, kuinka paljon kiihkeämmin minä kaipaan heidän sydämiään kuin he minun! Minä tarvitsen heitä enemmän kuin he minua! Yksi ainoa vihollinen kiduttaa minua syvemmin kuin koko teidän ystävyytenne lahjottaa minulle iloa. En ole se sitkeä rauta vasaran alla kuin te arvelette, enkä minä tiedä ketään niin surkuteltavaa ja huonoa. Kaukaa minä saatan tuntea vihamielisen katseen kuin neulanpistoksen selässä, ja unetonna makaan sitten yöllä ja pahottelen ja ajattelen, mitä pahaa olen tehnyt. Välistä kun olen ajatuksissani, tulee ilma lämpöiseksi ja lenseäksi ympärilläni, ja silloin minä tiedän, että ihmiset alkavat uskoa tehtävääni ja tarkottavat minulle hyvää. Joskus taas, vaikkapa paahteisimpana kesäpäivänä, tunnen kuinka kylmä viima käypi omasta maastani, niin ettei mikään turkki olisi kyllin paksu lämmittämään minua. Kansamme kotona on vahva halveksimisessa. Miehet halveksivat naisia ja naiset miehiä, ja minua halveksivat ne kumpaisetkin. Jos on olemassa helvettiä minulle, on olemassa vielä syvempi herjaajilleni, mutta maan päällä minä tahdon nöyrtyä. Mene matkaasi kaikkine rakkauksinesi, maisteri, jos pelkäät hoidella vitsaa! Pidän kauneista asioista, ja vastenmielisesti kosketan likaisia esineitä, siksi sinun tulee valvoa, että teen mitä alhaisimpia askareita. Nöyryytä minua vihamiesteni nähden, jotta häpeäni tulee kaksinkertaiseksi! En ole enää sama kuin ennen. Näkyni viipyvät, ja vasta kuumalla vahapisaralla saatan vielä joskus ne houkutella esiin. Paperi lojuu valkoisena ja tyhjänä pöydälläni, ja minun sieluni on kuivunut."
Hän nousi ja veti palvelijat sydäntään vasten ja munkit ja nuoret neidot. Hänen kätensä peittivät heidän päänsä ja olkansa niinkuin linnun siivet peittävät poikaset, ja pesän ikkunaluukusta hän katseli ulos niin liikkumattomin silmin, että ne olivat kuin kuolleet.
"Kaikkien teidän on helpompi tulla taivaaseen kuin minun. Vanhuus, vaivat ja paarit eivät minua pelota. Minä masennan lihaani, eikä kipu tuo minulle kipua. Minä menen kerjäläisten joukkoon, ja ryysyt ja puute ilahuttavat minua. Mutta tuleepa rikas eikä tiedä ken olen, silloin on pian nöyryys lopussa. Minä saatan nähdä nälkää kuin kerjäläinen ja maata yöllä kuin kerjäläinen, mutta kohteleppas minua kuin kerjäläistä ja annappas toisten luulla, että todellakin olen kituköyhä ja tietämätön raukka, kestän sen vain harvoin. Ylpeyttä, rakkaat lapset, sitä ei pure jouhipaita eikä kuuma vahapisara. Jos sellaisesta ihmisestä kuin minä voi viimein tulla se kuin pitää… jos kiehuva kattila voi muuttua kirkkaaksi lähteeksi… kuinka paljon helpompi on silloin teidän mennä taivaaseen, teidän jotka olette nöyriä ja hiljaisia jo alusta asti! Katsokaa sentähden minua ja oppikaa minusta."