"Sisar ja rouva", vastasi maisteri, Pietari. "Jumalan henki on sinussa silloinkin, kun puhut pahaa itsestäsi, sillä mitä sinä sanot on totta. Sinun sydämesi on kuin alttari hurskaine vahavaloineen ja suitsusoihtuineen, ja kun kivet rusentavat oven, surkastuu kynttilänliekki tuulessa, mutta soihtu liekehtii. Niitä, jotka ovat nöyriä jo hamasta alusta, kuritetaan, ja he tulevat yhä nöyremmiksi vastoinkäymisestä. Sinun on toisin. Usein hymyilin hyväntahtoisesti, kun kerroit näkyjäsi, sillä melkein aina huomasin, että enkelit, jotka muuten saattavat olla niin ankaria, mieluimmin puhuttelevat sinua leppeästi ja armaasti, niin, joskus kiittävätkin sinua. He tietävät niinkuin minäkin, kuinka sinä tulet sävyisäksi. Kovat sanat ja onnettomuudet paaduttavat sydäntäsi, ja sinä kiusaat ja kidutat itseäsi turhaan. Sinä tarvitset muuta, kypsyäksesi taivaaseen."
Birgitan silmät saivat eloa ja suuntautuivat läpitunkevasti ja kysyvästi maisteriin, mutta mies seisoi etäällä ikkunakomerossa ja vastasi varsin hiljaa:
"Sinä tarvitset myötäkäymisen kirkasta, täyttä kesäaurinkoa."
IX
Joka aamu kulki Birgitta kaupungilla tyttärensä ja maisteri Pietarin parissa ja rukoili kirkoissa. Äänettöminä he näplivät rukousnauhojaan, mutta heidän takanaan nousi moni nyrkkiin puristettu käsi, ja moni kardinaali kääntyi pois koskettamatta punaista hattuaan tai kohottamatta sormiaan siunaukseen.
Eräänä iltana, kun palvelijat olivat kattaneet pöydän ja jo kauan siirrelleet patoja edestakaisin liedellä, jottei ruoka palaisi pohjaan, kuulivat he palatsin portin paukahtavan kiinni raskaasti kumahtaen. Rikkirevityin vaattein ja katuloan peittämänä tuli Birgitta portaille, mutta kun maisteri Pietari tahtoi tukea häntä, työnsi hän rauhallisesti pois hänen kätensä.
"Jumala on pelastanut meidät", hän sanoi. "Kokoontukaamme kaikin kiitokseksi laulamaan Ave Maris Stellaa ja sitten muistoksi vahvistakaamme sydäntämme joka ilta suloisella laululla. Säveleitä, säveleitä minä halaan kuulla, maisteri! Ellen minä joka päivä saisi laulaa huoneväkeni kanssa, olisi puolet voimastani poissa."
Hän asettui pöydän päähän kuoron johtajana, ja muut järjestyivät sivuille toisiaan vastapäätä, esilaulajattaret eteen. Birgitta alotti laulun heikolla ja melkein kainolla, mutta heleällä äänellä. Hänen poskensa olivat puhjenneet ruusuihin, ja niin nuorelta ja suloiselta ja rauhalliselta hän ei ollut pitkään aikaan näyttänyt omistaan. Kansanjoukko, joka oli vainonnut häntä pitkin katuja, heitteli sillaikaa kiviä sisään avoimista ikkunoista, ja suurin jyskähti pöydän eteen, mutta Birgitta ei liikahtanut paikaltaan. Pitkän ajan vaiensi laulun mellastajien huuto, ja eräs dominikaanimunkki jakoi palavia tulisoihtuja ja kehotti julmaa joukkoa polttamaan ruotsalaisen noitaväen.
Yhtä juhlallisesti, joskin hillitysti, kaikui kuitenkin laulu piiritettyjen vastauksena:
"Ave, Maris Stella,
Dei mater alma
Atque semper virgo,
Fleix coeli porta."