Kaarina, jolla oli paikkansa liikkumattomien nuorten neitosten keskessä, katseli varovasti maisteria arvatakseen, eikö hän jo pian pääsisi luvun loppuun; mutta hitaasti eteni lukeminen rivi riviltä, vieläkin hitaammin kuin muulloin, sen osotti Kaarinan kärsimättömyyskin. Hänestä tuntui kuin rivit olisivat alaspäin kulkevia portaita ja kuin maisteri pysähtyisi joka askeleella mitatakseen tarkasti kivilaatan sekä pitkittäin että poikittain, ennenkun uskalsi ottaa uuden askeleen. Kaarina tahtoi olla kuuliainen ja alistuva ja kuunnella, mutta, kas, silloin hän kuuli taas kellojensoiton ja kaukaiset äänet. Ja kun torventoitotus ja vaskirummun pauke kajahtivat hänen korviinsa, oli hän unohtaa itsensä ja huudahtaa. Hän painoi ensi innossa sormensa pöydänsivua vasten noustakseen, mutta malttoi mielensä ja puristi ne vieläkin lujempaan, pysyäkseen penkissä. Hän näki, että priori ja kappalaiset ja räätäli istuivat kuin kuuroina jokaiselle äänelle, mitä tuli kaupungilta. Vain Vaeltava Tuomas kuiski naapureittensa kanssa. Hän istui vastaviistoon Kaarinasta kummankin italialaisen munkin keskellä, mutta kokonaan riippuvien hiustensa kätkössä, niin että hän muistutti valkeaa pilvenhattaraa, ja Kaarina ihmetteli, mitä hänellä oli sanottavaa.
Nyt läheni hälinä ja pirstaantui varmoihin ääniin. Oli kuin lukemattomat puunuijat olisivat iskeneet tahdissa maata. Kaarina ymmärsi, että sotilasosasto samosi Kapitoliumille, ja hän tiesi, että Cola di Rienzi, kansantribuuni, nyt ratsasti Roomaan paavin lähettilään rinnalla.
Sunnuntaina — mennessään messuun Aracoeliin — hän oli kuullut valkovaatteisten naisten harjottavan tervehdyslaulua, ja he olivat verranneet häntä olympolaiseen sanansaattajaan, joka tuli herättämään muinaisajan jaloimmat varjot. Kun hän ajatteli nuorten laulajattarien kauneutta ja iloa, unohti hän kokonaan kuunnella maisteria.
Silloin Birgitta naputti pöytään, ja yhtäkkiä suuntautuivat kaikkien silmät Kaarinaan, yhtä nopeaan taas vaipuakseen — ja siinä hän istui häpeissään ja veripunaisin otsin.
Maisterin latinalaisten sanojen solina sekottui aseenkalskeeseen, mutta joka lauseen perästä hän hillitsi itsensä ja käänsi kaikki sananmukaisesti ruotsalaiselle huonekunnalle, joka seisoi seinämillä tai meni ja tuli vatineen ja maljoineen.
"Finis amen!" sanoi lukija viimein ja sulki kirjan.
Kaikki nousivat lausumaan pöytärukouksen, mutta kun Birgitta ei liikahtanut, täytyi heidän istuutua jälleen. Birgitta nojasi kyynärpäähänsä ja piti kättä silmillä.
Priori pullisti huuliaan, kääntyi kärsimättömänä penkillä, tömisti sandaaleilla lattiaa ja siirteli pikareja.
Birgitta nosti päänsä ja sinkautti muutamia sanoja suoraan yli pöydän.
"Kansantribuuni on siserooni!"