Vaeltava Tuomas ponnahti pystyyn ja puristi kätensä nyrkkiin hänen päänsä yli kuin musertaakseen sen.
"Ellei kaikkia viittoja leikata sinun selkäsi mukaan, raotat sinä heti helvetin ovea. Tahdotko sitten ennemmin, että pahantekijä Monreale, se punaparta, ottaa pakkoveroa maalta, siksi että hän viikon rosvottuaan joka sunnuntai lahjottaa kymmenykset kirkolle? Jos kansantribuuni tempaa käsiinsä vallan, säätää hän hyviä lakeja… Kohtasin hänet vuoristossa, kun hän oli pakolaisena. Kultatupsuja hän kantoi vaatteitten alla kuin sinäkin ja näki näkyjä kuin sinä ja keskusteli milloin taivaan kuningattaren, milloin manalan pakanoitten kanssa… Kuuletko! Tuo ei enää ole huovien marssimista… juoksevat ja säikähtyneet askeleet synnyttävät töminän. Avaisitpa luukut, näkisit koko kentän tulvehtivan keltaisia takkeja. Kas, juutalaiset puikahtavat tervehtimään kansantribuunia, sillä nyt he tietävät, ettei heitä enää vainota. Minäkin uskallan nyt mennä kaduille, sillä ei niin polttolavaa sytytetä Roomassa, mutta kirkot vapisevat."
"Hiljaa, lurjus!" pauhasi priori ja hypähti penkistä. "Palvelusväki kertoo, että sinä olet velho ja harjotat salaisia oppeja, ja emäntämme on aivan liian hyvä, hän pysyy sanassaan ja suo sinulle piilopaikan… Etkö kuule, kuinka alkaa soida kaukana, kaukana, melkein kuin maalla, Campagnalla… On kuin raskaat, laahaavat paljasjalka-askeleet kaiuttaisivat kirkonlattiaa. Sen kellon minä tunnen hyvin. Se on Laterani. Vielä kannattaa Pietarin istuinta neljä varmaa kultajalkaa."
Vaeltava Tuomas meni ikkunaan ja painoi korvansa luukkuun.
"Olkaa vain aivan hiljaa. Minä voin kuulla toisenkin kellon, mutta ylhäältä, kuin ilmasta. Se on Aracoeli. Se on minun kelloni. Ei mikään kello koko maailmassa soi kuin se. Vain kuunnellakseni minä saatan seisoa tuntikausia kirkonportaitten alapuolella… leveitten ja loppumattomien taivaanportaitten, jotka on rakennettu kansalle, lukemattomille, joita asuu puolikymmentä yhdessä huoneessa ja jotka joka vuosi saavat yhä enemmän lapsia. Varo sitä kelloa, priori, se riippuu lähellä Kapitoliumia!"
"Suuresti hairahtuisin", sanoi Birgitta hetken kuunneltuaan kelloja, "ellen olisi puhunut kansantribuunin kanssa minäkin. Kerranhan aamulla Sankt Laurentiusin Panispernan äärellä antoi eräs pyhiinvaeltaja niin ylväästi minun ymmärtää, että hän tiesi enemmän maailmasta kuin minä. Aavistus sanoi minulle heti, että hän oli kansantribuuni, vaikka olin vaiti."
Kaarina hypähti pystyyn, ja hänen kanssaan nousivat kaikki muutkin.
He asettuivat piiriin Birgitan ympärille, joka jatkoi:
"Hän puhui kauniisti ja ylevämielisesti… salatakseen vavistusta. Hänen polkunsa ei ole suora kuin meidän. Alati hän seisoo tienhaarassa ja halaa mennä molempia teitä yhtaikaa. Antakaa minun olla yksi teistä! hän sanoo kansalle, mutta kun raukat sorretut tahtovat tarttua häneen, seisoo hän jo kivijumalien keskellä Kapitoliumilla. Tule meidän omaksemme! sanovat kivijumalat, mutta vastaamatta hän menee pois erakkojen luo ja änkyttää: turhuus!"
Vaeltava Tuomas kääntyi uhkaavin katsein.
"Jos milloinkaan ihminen voi kantaa purppuraa totuuden ja hyveen kirkastamana, niin ainakin hän."