"Odottakaamme sentähden, Tuomas, ja ottakaamme vaari asiasta ja oppikaamme siitä, mitä tapahtuu. Purppura on spitaalitaudin saastuttama."
"Mutta uskohan minua kuitenkin, rouva Birgitta…"
"Pöytärukous!" vastasi Birgitta lyhyesti ja nousi ja taputti kahdesti käsiänsä.
Kun rukous oli luettu, riensi Vaeltava Tuomas katolle katselemaan kulkuetta, ja molemmat italialaiset munkit ja rouva Francesca seurasivat häntä.
"Te miehet olette niin taitavia ja valmiita kaikkeen", sanoi Birgitta ja alkoi korjata pöytää, "enkä kummastele, että osaatte selittää kellokielenkin. Tulen aina iloiseksi, kun kuuntelen teitä. Mutta nyt on ateria lopussa… enkä saata salata, että lopussa ovat rahatkin. Nyt saamme ajatella omaisuutemme myymistä; mutta tänään kuuluu kaikki kauppa olevan seisahduksissa… Kaarina, miksis seisot ovella?"
"Ajattelin pyytää sinulta, äiti, että saisin seurata toisia katolle."
"Pyydä ennemmin häneltä, joka enemmän voi kuin minä, pyydä ennemmin häneltä kuuliaisuuden henkeä. Minun köyhäni odottavat portilla aterianjätteitään."
"Mutta eihän meillä itsellämmekään ole ruokaa talossa, äiti, ja rahat on kulutettu."
"Pitäköön siitä huomispäivä huolen; ota ruukku, minä kannan tinamaljan!"
He menivät yhdessä eteiseen, ja kun Kaarina kyynärpäällään työnsi auki portin, kuuli hän äidin sanovan: