"Missä ovat minun kerjäläiseni?"
Portaat olivat tyhjät.
Maisteri Pietari, joka myös oli mennyt katselemaan kulkuetta, vastasi katolta:
"Sinun kerjäläisesi hyörivät tänään kansantribuunin ympärillä. Rammat tanssivat, mykät huutavat, ja heidän kaikkien ylitse sataa rahoja, silkkaa hopeata… Eihän siitä paikasta, missä sinä seisot, ole näköalaa, mutta täältä ylhäältä me näemme kaikki. Kansantribuuni ratsastaa avopäin ja viitan verhoamana kuin haamu Palatinuksen multakummuilta."
Kaarina piti vielä ruukkua; mutta kun hänen piti kuunnella maisteri
Pietaria, satutti hän sen oveen, niin että kädensija meni rikki.
"Äiti kulta", hän pyysi, "älä vihastu. Olen ollut viimeisinä päivinä sairas ja heikko, sillä ilmassa on myrkyllistä huurua. Terveys palaisi pian, jos minä vain joksikin aikaa saisin matkata kotiin… Minä tahdon kotiin, äiti!"
"Koettele itseäsi vielä puoli vuotta. Yhden seikan tahdon sanoa sinulle, kuinka sitten onkin elosi kulku: pidä tiesi suorana!"
Äiti ja tytär palasivat äänettöminä. Birgitta otti esiin kirjotusneuvot, ja kun hän silloin avasi kaapin, pysähtyi Kaarina hänen viereensä katselemaan rouva Gislentyttären kruunua.
"Kruunun me myymmekin ensiksi", sanoi Birgitta. "Ennemmin jotain muuta, äiti. Vaikken koskaan saakkaan kantaa sitä ulkona ihmisten keskessä, saanenhan kuitenkin välistä koetella sitä päähäni huoneessani, koska olen kuninkaan sukua?"
"Minä tiedän, Kaarina, että kruunu on sinulle rakas, mutta paljon katoamattomamman olet voittava. Laske nyt rouva Gislentyttären kruunu lähelle sydäntäsi, ja kun sinä kuulet kehotuksen, tottele ja jätä kruunu maisteri Pietarille ja pyydä häntä menemään kultasepälle."