Joka keskiyö herätettiin kaikki Birgitan talossa hartaushetken pitoon, ja uniset, jotka jäivät jälkeen, kohtasivat emäntänsä kyyröttävän haamun portaissa, minne hän tuli ravistaakseen heidät hereille ja rangaistakseen heitä; vahakynttilä paloi kallellaan kädessä ja kainalossa oli vitsa. Kello neljä aamulla he nousivat uudelleen peseytymään ja pukeutumaan, ja päivä alkoi.

Kaarina ei saanut enää seurata toisia kirkkoihin, sillä monet mahtavat herrat olivat jo koettaneet ryöstää hänet, ja koko pitkän aamun hän istui yksinään puutarhassa mehiläispesien ääressä, avattu pyhimystarusto sylissään. Katsellessaan silloin enkeleitä tai pyhiä miehiä ja naisia, jotka oli maalattu kullan ja taivaansinen hohteeseen pergamenttilehdille, hän alkoi usein uneksia äitinsä unia ja kuuli lehdon suhinaa vielä rakentamattoman luostarin ympäriltä Vadstenan lahden rannalta. Kuitenkin hän puristi iloisesti maisteri Pietarin kättä, kun tämä tuli kotiin ja vaihtoi pyhimystaruston Aisopoksen satuihin ja alkoi opettaa hänelle latinaa.

Sen loputtua istuutuivat toiset neitsyet Kaarinan viereen penkille, ja nyt hän harjotti heitä kirjottamiensa ylistysvirsien laulannassa. Aamun keltaisen taivaan loistaessa kypressien alitse, täyttivät nuorten äänet ilman hiljaisella riemulla. Ja jos he lauloivat oikein ja kauniisti, tapahtui välistä, että hän luki muistista jonkun Birgitan viimeisistä ilmestyksistä, ja heistä tuntui silloin, kuin orjantappurapensaitten ruusut puhkeaisivat kumartelemaan eivätkä kypressit uskaltaisi suhista.

Loitompana puutarhassa, minne harvoin kukaan tunkeutui korkeaksi kasvaneitten myrttiaitojen välitse, puuhasi sillaikaa Vaeltava Tuomas luolassa, joka oli tornin alla. Hän oli rakentanut lieden muutamista kivistä, ja lyijypullossa hän valmisti rouva Birgitalle mustetta marto-omenasta, gummista ja viinistä. Käärmeennahkoja, luunnikamia ja linnunkalloja riippui holvissa hänen päänsä yllä, ja päästyään varmuuteen siitä, ettei kukaan häntä häirinnyt, hän nosti heti lyijypullon sivulle ja pani sen sijaan kiehuvan kattilan tulelle. Yltympäri liettä hän piirusti pentagramin hiekkaan hiiltyneellä polttolavasta otetulla puupuikolla ja pani pannuun kolme hyppysellistä punertavaa multaa, jonka hän edellisenä yönä oli noutanut Domitiusten hautapaikan läheisyydestä, missä demoonien ja kadotukseen tuomittujen parku kaikui läpi pimeän. Sitten hän joi salaista juomaa voittaakseen henkien avun maisen elon pitentämiseksi. Hetkeksi väistyi hänen kuolemanpelkonsa, niin että hän jälleen saattoi etsiä ihmisseuraa, ja hän meni pois ja istuutui toisten kanssa maisterin ympärille. Hän söi tuskin mitään, ja hän sanoi, että nälkä oli ilo tuskaa vastaan, jota hän oli kärsinyt kuolon valtakunnassa. Hän istui nuorten keskellä kuin katoavaisuuden haamu, mutta lepohetkinä hän kertoi kuiskaavalla äänellään kansantribuunista. Kaarinan silmät loistivat, sillä hän ei ollut koskaan ennen kuullut puhuttavan kunnollisemmasta sankarista, ja hän ikävöi häntä ja pelkäsi häntä ja puhui pahaa hänestä sitä kuitenkaan tarkottamatta.

Niin tapahtui välistä, kun Vaeltava Tuomas tuli liian puheliaaksi, että muutamia kovia koputuksia kuului ylhäältä ja heti kaikki heittivät ompelunsa, sillä he muistivat, että olivat laiminlyöneet aikansa ja että heidän joka päivä ennen ateriaa piti auttaa Birgittaa kahdentoista köyhän ruokinnassa piharakennuksessa.

Eräänä aamuna, kun Kaarina istui yksinään ja luki Vitae patrumia [Kirkko-isien elämäkertoja], herätti hänet ajatuksistaan Kapitoliumin kellojen moike. Hän kuuli puutarhan muurien ulkopuolella muutamien vuohipaimenten kertovan, että kansantribuuni se oli mestauttanut Monrealen, mutta että paroonit kyllä kostaisivat ryövärin kuoleman, sillä hän oli ollut heidän urhea auttajansa.

Hän sammutti heti lampun puunrunkojen levottoman valonheijastuksen säikäyttämänä, ja kun viimeinen kellonlyönti oli kuulunut, istui hän pilkko pimeässä.

Aikaisemmin kuin muulloin tulivat kuitenkin miehet kotiin kirkoista. Mutta umpimielisenä ja ahdistuksissaan alotti maisteri opetustunnit eikä maininnut sanallakaan tapahtuneesta. Vaeltava Tuomaskin oli harvasanainen ja hajamielinen, eikä hän seuraavinakaan päivinä katkaissut äänettömyyttään. Oli kuin sopimus kaikkien kesken talossa, ettei kukaan enää puhuisi portin ulkopuolella olevasta maailmasta, vaan odottaisi tapausten kehitystä. Molemmat italialaiset munkit menivät matkaansa palaamatta, ei kukaan hurskas pappi tai jumalanystävä kolkuttanut enää porttiin, ja kerjäläisetkin hupenivat aamu aamulta yhä. Oli kuin olisi uudestaan ylösnoussut Roomakin, joka soihtuvaloisten kauneusjuhlien kestäessä tyhjensi viinipikarin seppelöityjen kivijumalien parissa, vuorostaan unhottanut lukitun talon. Välistä vei Birgitta salaa maisteri Pietarin syrjään ja valitsi jonkun talouskapineen, ja maisteri Pietari poistui ja myi esineet, ja äänettömät huoneet kävivät yhä äänettömämmiksi ja autiommiksi.

Kaarina ja Birgitta kilpailivat kaikkein alhaisimpien askarten ahertelussa, ja he kulkivat saaveineen ja sankoineen kuin palvelijat. Silloin tapahtui kerran puolenpäivän aikaan, kun Kaarinan piti kattaa pöytä kolmelle köyhälle raukalle, jotka yhä tulivat saapuville, että Birgitta otti maljan hänen käsistään ja sanoi:

"Kansantribuuni juhlii taas tänä iltana Kapitoliumilla, ja hän on kutsuttanut vieraiksi kaupungin ylhäisimmät naiset, sekä maassasyntyneet että muukalaiset. Monelle erittäin korkea-arvoiselle hän on lähettänyt erityisen kutsun… mutta ei meille. Kenties hän tietää, että me asumme hänen vihollistensa luona Orsinin kaupunginkorttelissa. Pian unohdetaan kokonaan meidän olemassaolomme. Siksi sinun pitää mennä juhlaan, Kaarina. Minä itse olen liian raihnas ja harmaa, ja soihdut ja nauru tekevät mieleni raskaaksi ja sydämeni yksinäiseksi."