Kaarina pelästyi. Vuosikausia oli hän ikävöinyt ihmisten ilmoja ja sitä, että nuoret ritarit häntä puhuttelisivat ja että hän kuninkaan sukulaisena saisi käydä kaunistettuna ja kunnioitettuna; mutta nyt hän huomasi, että hän tietämättään oli muuttunut ja kasvanut hiljaisuuteen, missä hänen päivänsä olivat kuluneet. Ja niinpä, kun uneksittu ilo tarjottiin hänelle lahjana, täytti se hänen sydämensä tuskalla.
"Äiti kulta", hän pyysi, "saanhan olla menemättä!"
"Ellet sinä uudestaan totu ylhäisten kemujen sävyyn ja tapoihin, kuinka hämilläsi sinä häälytkään silloin, kun olet jättänyt minut ja matkannut kotiin! Tule kanssani, ja avatkaamme vaatearkku!"
Vihreä pyhäpäivähame oli siellä vielä myymättä, mutta siinä oli paljon parsimista ja paikkaamista, ja nuorten tyttöjen piti tulla neuloineen ja silkkilankoineen. Silloin tällöin keskeytyi työ määrättyjen hartaushetkien vuoksi, mutta aterian aikana Kaarina ei nauttinut muuta kuin vähän vedensekaista viiniä, ja mikäli ilta ennätti, sikäli sykki hänen sydämensä tuskaisemmin. Vihdoin oli hame niin valmis, että hän saattoi pujottaa sen ylleen, ja kädet, jotka vapisivat innosta, auttoivat häntä palmikoimaan hiukset ja panemaan päähän rouva Gislentyttären kruunun. Milloin se kiinnittyi liian syvään otsalle ja milloin liian ylhäälle kiireelle, ja tytöt olivat niin ihastuksissaan oudosta ilmiöstä ja ilakoivat ja sipisivät, että Birgitan täytyi vaientaa heidät ankaruudella. Hän asetti itse kruunun sopivasti ja kiersi kerran tyttärensä, tarkastaakseen oliko kaikki hyvin. Silloin hän huomasi, että sauma oli lanteen kohdalta ratkennut. Hän pisti kätensä sisustan alle ja käänsi kankaan ja tarttui silkkilankaan ja pietimeen ja ompeli ja teki solmuja, hengästyneenä ja kiirehtäen kuin olisi hän pukenut morsianta.
Sitten hän alkoi taas tarkastaa tytärtään ja asettui hänen eteensä.
"En pidä oikein silmistäsi, Kaarina. Sinulla ei ole kaunista päivääsi."
Hän kostutti liinahuivin vesiruukussa ja hautoi silmiä ja kuivasi ne sitten varovasti ja ymmärtävästi villatilkulla. "Nyt on parempi, ja voi nähdä, että sinä olet kuninkaan sukulainen."
"Äiti kulta", pyysi Kaarina vielä kerran ja lankesi polvilleen kädet ristissä, "saanhan olla menemättä!"
"Ei, mennä sinun pitää!" vastasi Birgitta ja nosti hänet ja vei hänet kädestä arkitupaan, niin ylpeänä kuin olisi hän vielä kerran taluttanut kuningatar Blankaa ja nähnyt kaikki hänen hovinaisensa seurassaan.
"Nainen ja äiti…" kuiskasi maisteri Pietari, joka odotti ruokapöydässä. "Se ei koskaan kuoleudu!"