"Näytä nyt iloiselta, lapsi", sanoi Birgitta ja jätti hänet maisterin huostaan, "mutta pidä silmäsi maahan luotuina, ja jos joku mies puhuttelee sinua, vastaa aina vain ei tai kyllä!"
Kaarina ja maisteri poistuivat portille, ja siellä nousi Kaarina hevosen selkään; viisi soihtupoikaa ja kymmenen keihäsmiestä, jotka oli Birgitan viimeisellä hopeapikarilla palkattu vartiostoksi, ympäröitsi hänet. Ratsun kummallakin puolen kulki kaksi tyttöä, ja takana seurasi maisteri. Mutta ylhäällä ikkunassa seisoi Birgitta, ja ylpeänä ja tyytyväisenä hän katseli kauan, kauan tyttärensä jälkeen, joka ratsasti juhlille.
Matka kävi hitaasti läpi katujen, ja uteliaat iltaretkeilijät tunkeutuivat pienen joukon ympärille, mutta keihäänkärjet pitivät heidät loitolla. Heti kun Kaarina oli ratsastanut linnanpihalle Kapitoliumin eteen, missä tornivangit katselivat häntä ristikon läpi, vapautti hän hetkeksi vartiostonsa. Muuan herrasmies saattoi hänet ja maisterin ja molemmat tytöt saliin. Se oli sama, missä Petrarca oli saanut laakeriseppeleensä, ja vieläkin vihersivät Parnasson metsät siellä, sillä kaikilta kulmilta kohosi laakerinoksakimppuja. Kaarina joutui toisten rouvien ja neitojen pariin erään punapeitteisen aitauksen taa, ja toisen aitauksen takana vastakkaisella seinällä olivat vapaapaikat roomalaisrahvaalle. Keskellä lattiaa poikajonon edessä, joka kantoi kynttiläsauvoja, oli neliskulmainen pöytä, ja ateria oli jo alkanut. Siinä istuivat kaikkein ylhäisimmät, joita oli kunnioitettu erityisellä kutsulla, ja kansantribuunin istuimen takana seisoi rautamies kantaen hänen sinilippuaan, jossa nähtiin aurinko säteitten ja tähtien ympäröimänä.
Kaarina tunsi heti kansantribuunin ulkonevasta leuasta, jota ohut ruskea parta peitti; mutta kuinka olikaan hän muuttunut siitä aamusta, jona Kaarina oli katsellut häntä Sankt Laurentiusin Panispernan luona. Keisaritooga riippui kankeana koruompeluista, aluspuku oli valkoinen, ja paljailla käsivarsilla kiilsi leveitä kultarenkaita. Hän oli tullut lihavaksi. Heleänvalkea kaula laskihe syvään poimuun joka kerta kun hän käänsi päänsä sivulle, ja niin hän teki alinomaa ja tarkistellen veitikkamaisesti toisella silmällään suuntasi sanansa johonkuhun lähimmistä pöytävieraista. Hän korotti vähäväliä ääntään, jotta se kuuluisi aitauksen taa, ja sitten hän vaipui miettimään jotain jumaluusopillista riitakysymystä tai selitteli jonkun viimeksi paljastetun muinaisjäännöksen lyhennettyä kirjotusta. Hän kiivastui ja sai vastaväittäjänkin kiivastumaan. Sitten hän ampui purevan nuolen suoraan tämän kasveihin, tehdäkseen hänestä lopun toisten nauraessa, työntääkseen hänet takaperin kohden alamaista äänettömyyttä, survoakseen hänet äärimäiselle äyräälle ja vihdoin pudottaakseen hänet syvyyteen kuin kadotetun sekä kääntääkseen armonsa muihin. Kun hän sitten huomasi, että ilmeinen häviö täytti vastaväittäjän kostonhimoisella vihalla, joka pursusi läpi hänen äänettömyytensä, ja muisti että vastaväittäjä oli Paduan mahtava lähettiläs, täytyi hänen taas koettaa varovasti lähestyä häntä, viekotella hänet kuilusta, soaista ja tenhota hänet ja vihdoin tervehtää häntä jälleenlöydettynä ystävänä, temmatakseen hänet uudestaan kanssaan kisaan, voimaleikkiin. Sillä tavoin jatkui piirijuoksua taukoamatta. Hän ei saanut koskaan levähtää ja unohtaa itseään pariin ajatuksettomaan, umpimähkäisesti virkettyyn sanaan. Koko aika hänen täytyi kuunnella ja vaania, kielastella ja houkutella, riemastuneena vain näennäisesti, aina valvoa arvokkuuttaan.
Äkkiä taukosi silmänräpäykseksi keskustelu kaikkialla pöydässä ilman mitään ulkonaista syytä, vain siksi että sattumalta ei kukaan enää keksinyt mitään, mistä hän teeskennellyn tärkeästi saattaisi puhua naapurinsa kanssa. Kansantribuuni siveli neuvottomana partaansa. Silloin täytettiin pikarit kymmenennen kerran, ja taas alkoi hurja ajo, mutta väsyneempi ja senvuoksi vieläkin telmivän hilpeämpi. Riminin ja Palermon lähettiläät puristivat kättä yli pöydän ja nousivat ja antoivat toisilleen suuta, mutta ei kansantribuuni eivätkä vieraat hipaisseet sanallakaan sitä ainoaa mitä ajattelivat: Monrealen punapartaista haamua, talonnurkkiin naulattuja Rooman kansan verotusjulistuksia ja hiipiviä huhuja, jotka puhuivat uudesta mullistuksesta. Isäntä ja vieraat kilistelivät pikareja, mutta kukaan ei luottanut toiseen. Suutelot ja syleilyt eivät tuottaneet nimeksikään luottamusta, vaan olivat vain shakkisiirtoja yhteisessä pelissä. Katselijatkin pelkäsivät itsensä ilmiantamista, ja punaisia kalastajalakkeja häilyi aitauksen takana. Oli kuin kimalteleva juhlapöytä olisi seisonut laskuluukulla, jonka salvat milloin hyvänsä voitiin siirtää syrjään, jolloin koko päihtynyt seurue syöksyisi läpi lattian vankikomeroihin tai maahan, mistä se ei ilmoisna ikänä nousisi. Kaarinaa palelti niin, että hänen hampaansa kalisivat, ja hän ikävöi kotia ja autioita huoneita ja äidin lyhytsanaista, ankaraa vilpittömyyttä.
Eräs seppä kiipesi aitaukselle. Hän oli pukenut ylleen puhtaat vaatteet ja pessyt itsensä, mutta noki kiilsi vielä silmien ja sieramien ympärillä. Hän ajatteli tuokion ikäänkuin hiljaa kerratakseen jotakin ulkoaopittua, ja sitten hän hengähti syvään ja korotti äänensä. Se oli paljoa voimakkaampi kuin kansantribuunin, ja tummavärisenä se soi yli yhtäkkiä vaienneen pöytäseuran kuin yövahdiston vaskitorvi. Hän lausui joka sanan hitaasti ja selvästi ikäänkuin peläten unohtavansa opitun ja sanovansa väärin.
"On olemassa muitakin janoisia ihmisiä kuin sinä, tribuuni!"
Paduan lähettiläs kalpeni, ja Riminin lähettiläs kumartui likinäköisesti pienen valkoisen koiran puoleen, joka makasi hänen viittansa liepeessä, mutta kansantribuuni nousi iloisesti. Hän tarttui kahteen pikariin ja kantoi ne salin poikki aitaukselle asti, astuen niin läheltä ohi Kaarinan, että hänen viittansa hipaisi tyttöjä.
"Urho!" hän sanoi ja ojensi sepälle toisen pikarin. "Kun minä juon sinun kanssasi, juon minä koko Rooman kansan kanssa. En juhli täällä itselleni, vaan ylösnousseelle Roomalle. En saata kattaa pöytää, joka riittää yli kaupungin teille kaikille vaimoinenne ja lapsinenne. Siihen tarvitaan rahoja, antakaa minulle niitä ensin. Voiko inhimillinen voima luoda vapaan tasavallan hyveen ja totuuden perustukselle yksistään, näyttäkää se nyt! Muut herrat sulkeutuvat linnoihinsa, ja heidän sotamiehensä pakottavat kansan tottelemaan. Minulla ei ole muuta vartiota kuin te, roomalaiset, ja vain teidän vapaasta tahdostanne minä olen olemassa."
Hän kilisti ja joi sepän kanssa, joka tyhjensi pikarin ja mutisi, sillä hän oli opetellut huutamaan, mutta ei vastaamaan. Paavin lähettiläs, joka istui kansantribuunin istuimesta vasemmalla, selässä riippuvine hattuineen, hymyili koko ajan ystävällisesti yhtyen iloon, mutta pusersi kovasti leivännystyrää kapeitten sormiensa välissä.