"Täällä on sana vapaa", jatkoi kansantribuuni, ja hänen kasvonsa kävivät valkeiksi kuin liitu, "mutta olkoon se senvuoksi myös arvokas! Toistan ettei minulla ole mitään vartiota, enkä minä tarvitsekaan mitään, mutta nuori vapautemme tarvitsee kilpiä ja keihäitä. Siksi pitäisi jokaisen kaupunginkorttelin varustaa legioona turvakseen, mutta siihen puuttuu hyvää tahtoa, ja minä olen pakotettu antamaan yleisen verotusjulistuksen. Jos se pahottaa jonkun mieltä, astukoon hän esiin ja puhukoon!"
Kuolonäänettömyys oli ainoa vastaus. Kaarina kuuli kuivien lehtien kahinan, joita putoili laakerinoksista hänen päänsä yllä.
Herrasmies, joka oli saattanut hänet saliin, seisoi hänen vieressään ja katseli häntä lakkaamatta. Hänen kasvonsa olivat varjotut, mutta silmät paloivat kuin vetoreiät pienissä peltiuuneissa, joissa katukansan oli tapana käristää kastanjiaan. Kiireesti hän kumartui ja kuiskasi:
"Minä rakastan teitä."
"Ei", vastasi Kaarina ja loi silmänsä alas.
"Kuinka saattavat niin viattomat huulet lausua niin vastenmielisen sanan? ja kuinka saattaa naisista jaloin niin pian tuomita tunteeni syvyyden? Te ette saa kieltää minulta kohtausta, joka kestää silmänräpäyksen…"
"Kyllä", vastasi Kaarina ja tarttui maisterin käsivarteen ja kuiskasi: "Olen sairas."
Hän nousi, ja herrasmies tarjosi heti käsivartensa, mutta maisteri meni väliin ja silitti ystävällisesti hänen poskeaan ja sanoi aivan leppeästi ja hiljaa:
"Viisi askelta takana, olkaa hyvä! Naisista jaloin on kuninkaallista sukua. Viisi askelta takana!"
Herrasmies läimäytti vimmoissaan miekankahvaa ja pysähtyi, mutta Kaarina yhä eteni ovea kohden maisterin ja tyttöjen kera. Vielä kerran hän kääntyi kamalan hiljaiseen saliin päin, mutta hän ei nähnyt muuta kuin paavin lähettilään, joka vääntynein kasvoin ja silmät ammollaan kaiveli ja etsi pudonnutta leipäpalloa sylistään kuin olisi se ollut hänen sormuksensa jalokiviä.