Kun Kaarina tuli ulos pimeään, avasi hän paulotetun puvun. Linnanpihan suihkukaivosta hän joi kämmenellään, ja poikien sytyttäessä soihtujaan ja maisterin auttaessa häntä ratsaille hän sanoi:
"Nyt minä olen terve taas… terve kuin äiti kotona!"
Kadut olivat tyhjillään, ja Kaarina ratsasti niin nopeaan, että maisterin piti käydä käsiksi ohjaksiin, jottei hän itse ja toiset jäisi jälkeen. Tähtiä katsellessaan ajatteli Kaarina pyhimyksiä. Jo kaukaa hän huomasi, ettei yksikään valoviiru etsinyt tietään ulos luukkujen läpi äidin huoneesta, ja hän ymmärsi, että vanhus oli jo mennyt levolle. Vain Vaeltava Tuomas istui portilla ja odotti, ja hän tarttui Kaarinaa käteen ja suuteli sitä eikä päästänyt sitä ennenkun Kaarina oli kertonut nähneensä kansantribuunin ja sana sanalta toistanut kaikki, mitä hän oli puhunut. Mutta kun Vaeltava Tuomas kuuli sepästä ja salin kamalasta hiljaisuudesta, antoi hän toisten sulkea portin eikä etsinyt tavallista makuusijaansa katolla, vaan lainasi nuorimman vartiosoturin miekan ja meni pimeässä yksinään kaupungille.
Heti kun Kaarina tuli huoneeseensa ja tytöt olivat riisuneet hänet, antoi hän heidän mennä ja otti itse ylleen yksinkertaisen puvun, jota hän oli tottunut pitämään päivin ja öin. Sitten hän kutsui maisterin, joka seisoi oven ulkopuolella.
"Tässä on rouva Gislentyttären kruunu", hän sanoi, "myy se huomenaamulla kultasepälle. Mutta älä mainitse siitä äidille, vaan pane rahat pussiin ja nosta pussi kaapinnurkkaan."
Maisteri otti kruunun ja sanoi hyvää yötä, ja kun hän oli poissa, sammutti Kaarina kynttilän. Hänen vuoteenaan oli kulunut korsimatto. Hän laskeutui väsyneenä levolle ja veti ympärilleen paikatun peitteen. Ilma oli kesäkuuma ja tukahduttava, mutta hopeinen ristiinnaulitunkuva, jonka hän kiihkeästi sulki käteensä, oli jääkylmä, ja hän kääntyi kyljelleen ja nukahti melkein heti.
"Äiti kulta, äiti, äiti!" hän hoki unissaan.
XII
Seuraavana aamuna Kaarina otti silmäneulan ja sakset ja meni puutarhaan luolalle, missä Vaeltavan Tuomaan keittopannu vielä näkyi sammuneella liedellä. Hän täytti sen puolilleen kirkkaalla vedellä ja teki tulen. Sitten hän sieppasi muutamia keltaisia kukkia, joita kasvoi siellä täällä hiekkakäytävällä, ja leikkasi juuret poikki ja pani ne veteen. Hän oli myrttiaidan kätkössä luolan ulkopuolella, mutta puuhatessaan salaisessa työssään hän kuuli jonkun tulevan. Hän meni heti toiselle puolelle ja risti kätensä selän taa, ja tultuaan mehiläispesille hän oli seisovinaan niiden ääressä ajatuksiin vaipuneena.
Vaeltava Tuomas lähestyi hiekkakäytävällä etsien häntä. Hänen kätensä oli siteessä, ja harmaa riepu kietoi päätä.