"Te olette ainoa, jonka kanssa voin puhua", hän alkoi ja asettui aivan lähelle äärimmäistä pesää, välittämättä vihastuneista mehiläisistä. "Nyt on hän saanut loppunsa! Harhasin tänäyönä Kapitoliumille ja yhdyin joukkoon ja odotin ilmi päivään asti. 'Sinä tribuuni', huusi kansa, 'vero suolasta ja viinistä, se on vero vaivaiselle!' Jakun kivet alkoivat lentää läpi ikkunan, tuli hän valeasuun puettuna ja kasvot nokivedellä maalattuina… mutta pitkällekään hän ei päässyt rauhassa. Itse olin tungoksessa, ja minun täytyi vain olla vaiti ja katsella. 'Hiljaa, urhot', hän sanoi roskaväelle. 'Hiljaa, urhot!' Samassa hän sai murharaudan ruumiinsa läpi… ja nyt aikovat keltaiset juutalaiset viedä hänen ruumiinsa ja polttaa sen ohdakelavalla ja hajottaa tuhan… En mitään saata enää maailmassa uskoa, en mitään toivoa, paitsi ehkä sitä päivää, jolloin Saatana nousee jäärotkosta, syöstäkseen syvyyteen väärämielisen jumalan ja antaakseen ihmisille onnen jälleen. Aurinko nousee joka aamu, sinä sanot, mutta onko se etevämpi muita korkeuden tähtiä ja emmekö me elä ainaisessa pitkässä yössä? Kuu kohoo, kaksisarvisen kuoriaisen ja ankeriaan kuningas, ja kun se loistaa meidän kasvoillemme, nyyhkytämme me sanomattoman surun valtaamina. Eikö kuu ole oikea päivänpilkahdus, joka saa meidät täysin hereille, niin että me tunnemme itsemme? Lapsia syntyy, ja isä valvoo tulta liedellä, etteivät pahat henget lähestyisi, mutta milloin kasvoi lapsesta ihminen? Äitisi huoneesta minä olen etsinyt sielunrauhaa, mutta en löytänyt sitä sieltäkään."
"Äidin oikea hetki ei ole vielä tullut, mutta se on nyt lähellä!" vastasi Kaarina.
Vaeltava Tuomas käänsi ääneti askeleensa takaisin taloa kohden. Kun hän oli poissa ja Kaarina oli tarkoin tutkinut, että kaikki luukut oli suljettu, palasi hän luolaan.
Juuret kiehuivat jo pannussa, niin että suhisi, ja hän oli kerran lapsuudessaan kuullut eräältä luostarisisarelta, kuinka hänen piti valmistaa ja käyttää myrkyllistä mehua. Hän nosti pannun tulelta, ja ennenkun laski sen maahan häälytti hän sitä, vilvottaakseen vettä. Sitten hän otti silmäneulan ja pisteli pieniä reikiä taajaan molempiin poskiinsa ja hieroi niitä vielä kuuman pannun ruskealla sakalla. Viimein hän leikkasi saksilla poikki hiuspalmikkonsa läheltä päätä ja heitti sen tuleen. Kun kaikki oli tehty, peitti hän käsillä silmänsä kuin olisi pelännyt voivansa nähdä itsensä.
Myrskytuuli kiiti yli kypressien, niin että ne kumartelivat ja keinuivat, ja sateen täyttämässä amforassa, joka oli kallellaan luolan sisäänkäytävää vasten, purjehti lehti vedenpinnalla. Linnut ilmassa pysäyttivät siipensä, ja mehiläiset tunkeutuivat käytävästä pesään ehtiäkseen lähestyvää rajuilmaa pakoon.
Äkkiä poisti Kaarina kätensä silmiltään ja kumartui amforaveden yli, niin että hän saattoi nähdä omat kasvonsa. Kuvastuvat kypressinlatvat keinuivat tummina ja pitkinä syvällä tyhjässä syvyydessä, mutta vesi ei liikkunut, ja hän saattoi nähdä, kuinka hipiä jo tummui ruskeaksi reikien ympäriltä, jotka hän oli pistänyt poskiin neulalla, ja kuinka se vetäytyi lukemattomiin hienoihin ryppyihin kuin kuusikymmenvuotiaan akan. Hän seurasi omilla silmillään, kuinka myrkky vaikutti ja kuinka hänen nuoruutensa ja kauneutensa hitaasti, mutta peruuttamattomasti katosi iäksi.
Myrsky kohisi yhä korkeudessa, ja pilvenhattarat peuhasivat ilmassa, milloin pitkinä kuin laivat, milloin pyöreinä ja vielä auringonloisteisina. Kasaantuneina suuriin vainottuihin joukkoihin ne kiitivät länttä kohden pauhaavassa rajuilmassa, syöksyäkseen mereen. Kaarina ei huomannut, että päivä tuli viileäksi ja varjoisaksi, mutta hän surkutteli sydämestään vanhaa vaimoa, joka katseli häntä vedestä nuorilla ja epätoivoisilla silmillä.
Hän levitti päähineensä poikkileikattujen hiustensa yli ja veti sen niin syvään otsalle kuin taisi, pujahtaen sitten lieden luo piharakennukseen, ottaakseen osaa jokapäiväisiin askarteluihin. Hän huomasi heti, ettei Birgitta antanut hänelle tavallista aamutervehdystä, vaan vältti häntä arassa hämmennyksessä, mikä turhaan koetti kätkeytyä välinpitämättömän ja itsepintaisen äänettömyyden suojaan. Kun he kohtasivat toisensa, katsoi äiti toisaanne ja riensi neuvotonna huoneesta eikä kysynyt sanallakaan juhlasta. Milloinkaan ennen ei Kaarina ollut niin alttiisti valinnut vaikeimpia tehtäviä ja työskennellyt niin äänettömästi ja innoissaan, mutta Birgitta kulki mieluimmin omia teitään ja näytti yhtä sokealta kuin kylmä seinä.
"Me saamme ruokkia tänään monta kerjäläistä", sanoi Kaarina houkutellakseen häntä puhumaan. "Nyt he tulevat takaisin, kun Kapitoliumin padat ovat tyhjentyneet. On jo tungosta eteisessä."
"On", vastasi Birgitta vaivan valtaamana ja riensi ulos.