Kaarina, jota muuten äidin alati tutkiva silmä palelti ja värisytti, ei tiennyt miten selittäisi muutoksen, ja hän alkoi itsekin joutua hämille äidin läsnäollessa ja väisti mieluimmin syrjään. Aterian aikana vallitsi syvä äänettömyys, jonka vain rukoukset ja maisterin yksitoikkoinen raamatunlukeminen keskeyttivät, ja kun Kaarina kävi hajamieliseksi, ei häntä enää herättänyt uhkaava naputus pöytään.
Illan tultua hän oli väsyksissä ja meni aikaisin levolle. Hetken hän makasi pimeässä ja tunnusteli polttavista poskista, kuinka ne olivat tulleet ryppyisiksi ja koviksi. Hän huomasi vasta, että hän oli nukahtanut ja nukkunut raskaasti, kun kuuli oven narisevan ja unisena nousi istumaan.
Birgitta tuli sisään vahakynttilä kallellaan kädessä ja vitsa kainalossa herättämään hänet keskiyön hartauteen.
"Uni on pettänyt sinut!" sanoi Birgitta.
"Minä tiedän sen", vastasi Kaarina ja valveutui yhtäkkiä täydellisesti. "Pane kynttilä palaneeseen kynttilänjalkaan pöydälle ja istuudu lavitsalle!"
Hänen äänensä oli niin rauhallinen, että Birgitta, joka ei ollut tottunut sellaiseen puhutteluun, painoi silmänsä alas hämillään ja totteli heti. Ankara vanha talonrouva näytti miltei säikähtyneeltä, istuessaan penkillä vitsoineen.
Sitten siirsi Kaarina paikkapeitteen syrjään ja ryömi hänen luokseen lattian yli ja kätki päänsä hänen syliinsä.
"Äiti, sano minulle eräs asia. Etkö ajattele koskaan isää, joka lepää kotona hautakiven alla?"
"En."
"Etkö ajattele koskaan Egardia? Etkö kuule koskaan, kuinka haudat huutavat sinun jälkeesi?"