"Kuulen usein. Oi sinä suloinen Jeesukseni, pelasta minut maallisesta elämästä, joka enemmän ja enemmän tulee minulle arvotukseksi ja missä ei kukaan saata palvella sinua tunnontuskatta! Seuraa minua, sinä sanot, ja minä tottelen ja seuraan sinua, mutta askel askeleelta minä poljen rikki sydämiä… sydämiä, jotka vihaavat minua ja niitä, jotka rakastavat minua. Seuraa minua, sinä sanot, ja minä teen enemmän pahaa kuin ne, jotka sinua ylenkatsovat."
"Äiti, älä nyt puhu rukouksistasi. Minä tahdon vain tehdä kysymyksen. Tuletko sinä väkevämmäksi, tuletko sinä onnellisemmaksi, jos yksi lapsistasi kavahtaa kaulaasi ja sanoo: En käsitä arvotusta, ja minä kuulen, kuinka haudat huutavat jälkeemme, mutta ääni, joka on vieläkin voimakkaampi, kutsuu minua. Ääni sanoo: Katumuksessa sinun pitää elää ihmisten parissa ja tunnontuskassa muistella menneitä päiviä, ja kuitenkin sinun pitää jatkaa hamaan viimeiseen hetkeesi asti niinkuin vaeltanut olet, sillä minä seisoin joka kerta tienhaarassa ja kehotin sinua, ja minä olen se hyvä tahto ja se hurma, jotka ovat syttyneet sydämessäsi."
"Jos yksi lapsistani puhuisi minulle niin, silloin minä menettäisin yhden lapsen ja saisin yhden sisaren lisää. Ja nyt sinä olet sanonut ne sanat, Kaarina. Minä olen saanut sisaren ja auttajan, enkä minä ole enää yksin."
"Äiti kulta, saanhan nyt olla matkustamatta kotiin. Tosin saatan vieläkin kaivata maahan, missä minulla on ollut ystävä ja talo; mutta en ole enää sama, ja ilotonna minä istuisin meikäläisten luona ja ikävöisin huoneeseen, missä voin kuulla kynäsi rapinan ja kuinka sinä selaat papereitasi."
Tuuli täristi luukkuja ja kynttilä oli sammumaisillaan, mutta Birgitta taivutti Kaarinan pään taaksepäin ja katseli hänen kurttuisia ja ruskeita kasvojaan.
"Nyt vasta minä oikein huomaan, mitä on tapahtunut. Kuinka olivatkaan ne posket minun silmäini lohtuna ja mielihyvänäni! Ylpeydestäpä minä pakotin sinut juhlaan menemään, ja voitokkaana ja pöyhkeänä olin ikkunassa ja katselin jälkeesi, ja sitä ajatellessani olen tänä päivänä ollut neuvoton ja tuskin uskaltanut kohdata katsettasi. Tunnontuskan sinä tuot sydämeeni tunnontuskan perään ja onnen onnen perään, ja minä nöyrryn tomuun. En ole ansiollinen myötäkäymiseen, joka nyt on alkanut!"
Kokoushuoneessa odotti jo maisteri käsikirjoineen. Huonekunta oli asettunut seinänvierille, ja kaikilla oli käsissä sytytetyt lyhdyt, joilla he äsken olivat valaisseet tietään makuupaikasta. Kovaa jyristen sortui puukatto jossain unhotetussa kirkossa, ja kentällä huhuilivat paimenet toisiaan torvillaan, viedäkseen vuohet suojaan muutamien autioitten talojen taa.
Hiussuortuvat liehuivat maisterin otsalla, ja nähdessään että ovi Kaarinan huoneeseen oli vain höllästi kiinni, hän raotti sitä tutkiakseen viipymisen syytä.
Birgitta istui syvään kumartuneena Kaarinan yli, pää Kaarinan päätä vasten, ja kynttilä, joka loisti heidän takanaan, oli sulanut tuulentuntumasta, niin että se oli ulkoneva kuin siipi.
Maisteri sulki varovasti oven ja salpasi sen.