"Molemmat armolliset rouvat pitävät tänä yönä hartautensa kahden kesken", hän sanoi. "Kukaan ei saa häiritä heitä."

XIII

Oli vierinyt vuosia.

Kypressien alla avoimen haudan ääressä puutarhassa seisoi Birgitta kullattuine lintuhäkkineen, jonka hän äsken oli saanut lahjaksi eräältä kardinaalilta. Hän avasi ristikko-oven, ja vapautettu vanki levitti siipensä iloisesti visertäen ja kohosi aurinkoiseen ilmaan. Hän istuutui penkille ja katseli kaikkoavaa lintua ja ajatteli omaa elämäänsä.

Hän näki sanansaattajien kantavan laukussa hänen luostarisääntöjään ja vaeltavan Avignoniin, missä Klemens VI oli päättänyt päivänsä — niinkuin hän ennusti silloin kun salama sulatti Pietarinkellon. Harvasanaisena ja köyhästi vaatetettuna kuin munkki istui seuraaja Innocentius valkeaksi kalkitussa huoneessaan, samalla kun salissa hanen allaan soivat huilut ja kitarat kuin ennenkin ja lemmenlaulut huokailivat kuutamossa. Birgitta näki sanansaattajien palaavan ja ilmottavan, että Innocentiuskin oli kuollut, ja he kuvailivat pölyisten asiapapereiden arkkua, johon luostarikirje ilman vahvistusta oli viskattu. Kuule! Kuinka sorisikaan seurakunta Enkelisillalla ja kuinka pauhasivatkaan hopeapasuunat Vatikaani-basilikan portaitten edessä. Pitkä yö oli ohi. Urban V, uusi paavi, ratsasti yli Rooman katujen, ja paljain päin talutti keisari hänen valkoista juoksijaansa suitsista. Hän piti niin vankasti ohjaksista kuin olisi hän päättänyt olla päästämättä niitä koskaan ja hänen suippeneva partansa koukistui rinnalle, mutta hän katseli kansaa tutkien. Hän ei ajatellut Birgittaa, joka oli kehottanut ja uhannut ja voittanut. Kirjeen, jonka Birgitta itse oli laskenut hänen suippokärkisten kenkiensä viereen, oli sihteeri ottanut ja pitänyt, ja hän oli sanonut, että se oli kylmä ja kuiva ja vailla hänen tavallista innostustaan. Petrarca, joka sitten oli pyytänyt nähdä sitä, oli kesken lukemisen alkanut puhua muusta ja unohtanut lopun. Birgittaa keisari ei ajatellut, vaan voimaa ja ovelia suunnitelmia ja suurta valtakuntaa hän ajatteli. Mutta kuinka armollisesti Pyhä isä syleilikään Birgittaa, kun hän polvistui paavin eteen kahden poikansa kera! Kuin ranskalainen oppinut istui valkovaatteinen kirkkoruhtinas istuimellaan, ja kaikille liikeni häneltä sukkela sana heidän vaatetuksestaan tai ilmasta ja tuulesta. Ja kuitenkin hänestä oli ilma niin myrkynsekainen, että hän pian lähti pakosalle koko hovinsa kanssa. Sitte tuli hirveä yö, jolloin Birgitta kiivaasti viittosi maisteri Pietarin huoneesta ja istuutui ja kirjotti, kirjotti ja kuuli ukkosen jumua korkeudesta. Hän otti sauvan mennäkseen kilpaa pakenevien kanssa. Hän saavutti heidät Montefiasconessa, mutta oman kardinaalihattunsa menettämisen vuoksi ei uskaltanut ystävä, jolle hän jätti salamoivan kirjeen, ojentaa sitä Hänen Pyhyydelleen, ja silloin hän teki sen itse. Hän muisti niin hyvin, miten arasti kaikki väistivät häntä kuin olisivat he jo kuulleet vankilan portin narisevan! Yksin hän jäi seisomaan keskilattialle ja jatkoi puhettaan, kovaa ja kauan, kunnes paavi veti hänet rintaansa vasten ja siunasi häntä, ja kuitenkin oli paavi jatkanut matkaansa, vasta kuolinvuoteella muistellakseen Birgitan ennustusta hänen pikaisesta kuolemastaan… Entä luostarisäännöt, jotka Birgitta oli jättänyt hänelle uhaten, että ellei hän tahtoisi vahvistaa niitä rahoitta, olisi Jumalan vahvistus hänelle kyllin? Ne oli isä muuttanut mielensä mukaan ja sitten allekirjottanut. Yhä täytyi Birgitan pitkittää vanhaa sotaa. Hän tiesi, ettei hän ikinä olisi kyennyt siihen, jos hän olisi ääneti ja tuntematonna kulkenut tietään ja sijottunut johonkin vähäpätöiseen pyhiinvaeltajataloon, tulematta nähdyksi ja kuulluksi. Nyt tulivat ylhäisimmät roomalaiset ja suostuttivat hänet muutaman kerran vierailemaan heidän palatseissaan, ja hiljaisuus hiipi avaraan juhlasaliin, kun he tunsivat hänen mustan ja köyhän kaapunsa ovessa. Nyt oli kardinaali, joka ei uskaltanut antaa hänen kirjettään Montefiasconessa, itse asettunut Pietarin istuimelle ja ottanut nimen Gregorius XI. Hänen oikealla puolellaan seisoi toinen neuvonantaja ja vasemmalla toinen, ja molemmat sipisivät yhtaikaa hänen korvaansa. Arkana ja epävakaisena hän hapuili edessään käsikirjoja ja käskykirjeitä; mutta monenakin päivänä odotti hänen lähettiläänsä Birgitan huoneen ulkopuolella, kuullakseen hänen päätöstään ja neuvoaan.

Birgitta nojasi kullattuun lintuhäkkiin ja tähysti vielä suunnalle, jolle lintu oli aikoja sitten kadonnut.

Turhaan ei hän ollut elänyt. Mahtavampana kuin piispa hän istui talossaan, eivätkä ihmiset vieroneet eivätkä ylenkatsoneet häntä enää. Hän tunsi, että ilma hänen ympärillään ei ollut kylmä ja pistävä kuten ennen, vaan lauha ja lämmin. Monet surkuttelivat häntä kaikkien särkyneitten toiveitten tähden, mutta eikö se ollut hullujen puhetta? Eikö hän luhistuisi kokoon ja istuisi väsyneenä ja välinpitämättömänä, ellei häntä mikään vastus enää kohtaisi? Hänen sydämensä ailahteli niin iloisena ja autuaana, että sitä liekkiä ei saattaisi enää mikään vastoinkäyminen sammuttaa.

Hän otti lintuhäkin ja meni hitaasti takaisin asuntoa kohden.

Hän ajatteli kotimaan taloja ja kaupunkeja — ja niitä, joilla nyt oli valta. Se oli uusi maa, ja metsäpoluilla ratsasteli herroja saattueineen, joita hän ei tuntenut. Hänen tyttärensä Ingeborg oli kasvanut ja kuollut Risebergan luostarissa, ehtimättä kietoutua maailman verkkoon, mutta kuinka olikaan hänen kaltaisensa toinen tytär, ankara Märta, istuessaan lieden ääressä lastenkamarissa! Vitsa oli hänellä sylissä, ja lehvitetyn lattian aurinkoruudussa seisoi hänen edessään pieni kuningatar Margareta, hame jäykkänä kuin nukke, mutta tummakasvoisena ja lyhyeksileikatuin hiuksin, jotka olivat epäjärjestyksessä, kuin valepukuinen pieni poika. Birgitta hymyili muistaessaan, että lapsi oli jo morsian; mutta samassa välähti välke hänen silmistään. Hän näki pannanalaisen kuningas Maunun, jonka hän oli musertanut, niin että herrat hänen käskystään olivat luopuneet uskollisuudenlupauksestaan. Ristikon ääressä hän seisoi tornissa, ja alhaalla Norrström-virralla kirkuivat lokit, mutta hän ei ajatellut valtakuntaa eikä omia tekojaan. Hän vain ikävöi ja ikävöi yhtä ainoaa rauhan vuotta. Vankilan ovi aukeni, ja kun hän hiipi pois, veti hän hatun niin syvään kuin taisi, päästäkseen sekä näkemästä että kuulemasta; mutta talonpojat, jotka tekivät päivätöitä sänkipelloilla, tavottivat häntä hangoilla. Ja missä lepäsi nyt kuningatar Blanka tanssiensa jälkeen? Hautakiven alla Ringstedissä! vastasivat talonpojat. Birgitta näki, kuinka he ottivat nahkatakit ylleen ja matkasivat Moran kiven luo, missä Albrekt huudettiin kuninkaaksi, mutta monet paksuvatsaiset herrat, jotka asettuivat lähimmäksi hänen taakseen, puhuivat vieraita kieliä, ja taas alkoi kansa niskotella ja nurkua. Olisi ollut viisaampaa, jos joukko olisi valinnut jonkun Birgitan omista pojista. Mutta hyvä heille, että he välttivät sen kiusauksen!

Kun hän tuli piharakennukseen ja laski kädestään lintuhäkin, kohtasi hänet Pietari Räätäli, joka muutamia viikkoja sitten oli uudelleen saapunut priorin ja monen muun ruotsalaisen miehen seurassa. Myös Birgitan molemmat pojat Kaarle ja Birger olivat nyt Roomassa, ja he odottivat eteisessä.