Maisteri tuli ja tahtoi vielä saada määräyksiä, mutta Birgitta oli jo poissa.
"Tänään on meidän pienellä silkkirotallamme paljon huollettavaa", mumisi hän myhäillen kauneinta hymyään, "mutta eiköhän hän totisesti alkanekin lakata puremasta!"
Birgitta puki ylleen uuden sileän ja mustan puvun, ja sittenkun kaikki olivat kokoontuneet lyhyeen rukoukseen, poistuivat he kodista, missä olivat istuneet yhdessä niin monena raskaana ja niin monena hupaisena hetkenä ja missä Birgitta yö yöltä oli kirjotellut ilmestyksiään ja mietteitään.
Yksi ainoa viivähti toisten mentyä huoneissa niiden palvelijain luona, joiden piti jäädä paikoilleen. Se oli Alfonsus, espanjalainen erakko, joka nuoruudessaan oli ollut piispana, mutta sitten lahjottanut kaiken omaisuutensa kirkolle ja paennut maailmaa. Sinimusta suortuva riippui kummallakin ohimolla, ja syvät uurteet ympäröivät lujaan sulkeutunutta suuta, joka näytti kerta kaikkiaan lukinneen sisäisen liekkien ja myrskyjen maailman. Hän oli tullut Birgitan luo paavin salaisella asialla, ja nyt hän piteli käsissään Birgitan kirjotuksia, joiden tarkastelussa ja oikaisussa hän monasti oli ollut apuna. Hän kääri ne siihen vihreään peitteeseen, joka oli suojannut rouva Gislentyttären kruunua, ja varusti sinetillä kalliin aarteen, mutta ennenkun hän kuuli nimeään huudettavan hän ei saattanut sitä jättää. Silloin hän laski sen arkkuun Kaarinan huoneeseen, ja avaimen hän kiinnitti agnusdei-kuvaan, joka riippui hänen kaapunsa alla paljaalla rinnalla.
Kansa tungeksi talon ulkopuolella, ja niinkuin pajupensaat taipuvat tuulenpuuskan vaikutuksesta ja osottavat oksillaan samaan suuntaan, niin kurottautuivat kaikki nokiset ja saviset kädetkin pyhimystä kohden, saadakseen koskettaa hänen vaatteitaan. Raajarikot painautuivat hänen kaapuaan vasten tullakseen parannetuiksi, ja sairas lapsi kulki vasussa miehestä mieheen ja joutui viimein hänen käsivarsilleen; mutta kun Orsinin urhot kohottivat punaisen telttataivaan, tahtoen kannattaa sitä hänen yllään, valtasi kainous hänet kokonaan ja hän työnsi sen pois.
"Tahdotteko siis muistuttaa minua entisestä ylpeydestäni? Olen köyhä vanha vaimo, joka on paljon tehnyt syntiä ja paljon katunut ja joka senvuoksi menee rukoilemaan Pyhälle haudalle. Ettekö näe samaa joka päivä?"
Hän kätkeytyi hämmennyksissään poikiensa taa ja kiirehti heikolla ja hiukan värisevällä äänellään alottamaan pyhiinvaelluslaulun. Veisaten ja hitain askelin kulkivat he kaikki pitkin Rooman katuja, ja sivuilla ratsastivat sotamiehet peitsineen. Herra Birger kantoi mustaa puuristiä, ja Vaeltava Tuomas tuki häntä kainalosta. Pietari Räätäli astui koko ajan rahapussit käsissä ikäänkuin peläten menettävänsä ne vielä kerran, ja priori ja maisteri ja nuoret kappalaiset muuttelivat välistä täyteensullottuja laukkujaan. Orsini liikutteli rukousnauhansa helmiä, mutta puhui samalla Boccacciosta, joka oli kääntynyt vakavaksi, ja herra Kaarle kuunteli hajamielisenä ja usein naurahtaen. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin ennen ja kuultavat kuin omena, mutta huulet olivat saaneet tumman punan, kuin olisi hän ne maalannut. Hänen takanaan asteli erakko Alfonsus ja seurasi Birgittaa ihailevin silmin kuin rakastunut nuorukainen.
Ostiaan asti saattoi Orsini joukkoa vartioväkineen, ja sinne hän pystytti teltan odottaakseen, kunnes pyhiinvaeltajat olivat astuneet genualaiseen airolaivaan, joka vartosi satamassa. Tulet tehtiin kuivista ruokoheinistä, ja korkeimmalle rauniokummulle istuutuivat äiti ja tytär ja kaksi sisarta, hurmaannuksissaan ja hiljaa, ja katselivat merta. Herra Kaarle laskeutui heidän jalkojensa juureen valkoiselle vilukkovuoteelle.
"Äiti", hän sanoi ja alkoi yskiä. "Minä ikävöin käytellä miekkaa uskottomia vastaan ja voittaa loistoa ja kultaa. Muistatko jokapäiväistä leikkiäni pienenä poikana? Muistatko, mistä alati uneksin? Nyt sinä olet voittanut valtaa ja kunniaa. Lahjota nyt minulle kuninkaankruunu, äiti! Sitten sinä saat vallita minun maassani."