Airolaiva ankkuroi Castello dell' Ovon muuriäyräitten alapuolelle, ja kuin parvi puolikasvuisia tritoneja kapusivat Neapelin alastomat kalastajapojat laivan partaalle ja airoille tai sukelsivat syvyyteen ja katosivat smaragdivälkkeiseen veteen. Etukeulassa seisoi Kaarle-herra yskien ja puhellen Vaeltavan Tuomaan kanssa, eikä hän koskaan ennen ollut tuntenut sellaista elonikävää rinnassaan.
"Kerro, kerro!" sanoi hän ja katseli kumpuisia rantoja. "Tämäpä olisi omistuksen arvoinen valtakunta!"
"Näetkö luostaririviä tuolla kellotornin äärellä?" kysyi puhuteltu. "Siellä oli Tuomas Akvinolaisella, enkelinkaltaisella tohtorilla, kammionsa."
Kaarle-herra ei kuunnellut häntä.
"Ja tuolla kauempana niemellä päin olin itse mukana, kun Petrarca istutti laakeripensaan Vergiliuksen haudalle."
Herra Kaarle napsautti auki vyönsä, joka oli täynnään pieniä hopeatiukuja, ja heitti sen hänen käsivarrelleen eikä kuunnellut.
"Täällä etäällä oikealla kohoo San Lorenzon kirkon katonharja, sen, missä Boccaccio ensi kerran näki Fiamettan."
Herra Kaarle hymyili partaansa ja päästi haoista kärpännahkaviittansa ja ripusti sen hänen olalleen.
"Sinun pitää puhua tässä edessämme kohoavasta linnasta, Tuomas. Sillä valta on. Voiko sen vallata miekalla?"
"Siltä ei näytä, hyvä herra. Mutta kahdella lemmensairaalla huulella voi sen anastaa. Kulkiessani kitaroineni kaupungista kaupunkiin, sain joskus kutsun kuningatar Johannan luo sinne, ja joka kerta oli siellä uusi jumaloitsija hänen jalkojensa juuressa… ja onneton se, joka ei polvistunut ja jumaloinut tätä ihailijaakin. Nyt hän kuuluu olevan kolmatta kertaa leskenä."