Kaarle-herra otti hatun päästään ja pani sen Tuomaan niskalle.
"Onko hän kaunis… onko hän vanha?"
"Kukaan ei saa koskaan oikein selville, minkä hän on näköinen…
Onko hän vanha? Melkein yhtä vanha kuin sinä itse, herra Kaarle.
Neljänkymmenen vuoden ja vähän päälle, väittää ilkeä kansa."
"Niinpä tahdon minä ottaa uuden maan haltuuni."
Hän heittäytyi päistikkaa tritonien joukkoon veteen ja ui rantaa kohden.
Pyhiinvaeltajat pudottivat säikähtyneinä säkkinsä soutotuhdolle, mutta Birgitta rauhotti heitä.
"Aina hän hulluttelee ja on veitikkamainen, se herra, jos hän näkee jotain, mihin hän mielistyy, ei kukaan saata häntä pidättää. Ennen jouluna minun aina täytyi tarttua hänen takinliepeeseensä, kun kakku tuotiin pöytään, ettei hän sieppaisi sokerisyrjää ennen omaa miesvainajaani."
Likomärkänä seisoi herra Kaarle pian rannalla, ja kun pyhiinvaeltajat tulivat maihin säkkineen ja laukkuineen, seurasi hän heitä majataloon. Pappeja ja munkkeja ja köyhiä oli jo kokoontunut tervehtimään kunnianarvoisaa rouvaa, jonka ennustuksista ja hurskaista teoista monet maineet olivat kertoneet. Tavantakaa hänen piti pysähtyä matkan varrella kätten päällepanemisella parantaakseen sairaita, ja Kaarina jakeli almuja. Kun vihdoin herra Kaarle oli kuivannut vaatteensa majatalossa lieden edessä, otti hän äitiä ja sisarta olkapäistä ja vei heidät ikkunaan. Koskaan ennen he eivät olleet nähneet moista paratiisia maan päällä. Kellotornien toisella puolen kohosivat ylängöillä liikkumattomat mäntymetsät, huolettomia ihmisiä, jotka muistuttivat isoja kauniita lapsia, leikki päiväpaisteessa, eikä karkeaa sanaa kuulunut, ja sankavasuissa oli heillä hedelmäkimppuja tai simpukoita ja kaloja, jotka helottivat kuin hopea.
"Äiti", sanoi Kaarle, "se on maa, josta minä uneksin leikkiessäni!"
Kärsimättömästi hän laski päiviä ja tunteja hetkeen, jolloin Birgitta ja hänen seuransa saisivat pääsyn kuningatar Johannan luo Castello dell' Ovoon.