"Kas, näin alkoi kirje: Sinun pitää muuttaa luokseni linnaan ja tulla päämiehekseni ja puolisokseni, sillä varmaankin sinä olet mies mieleni mukainen… Pyörrä takaisin kuningattaren luo, hovimestari, ja kerro mitä olet nähnyt ja kuullut… Sinua paleltaa, poika, niin että väriset… Anna minun levittää yllesi Kaarinankin peite…"
Mandoliinit, jotka olivat koko yön surisseet kaduilla, vaikenivat, ja isännätön koira valitti kaukaisella kummulla. Suruisena ja ääneti jäi Kaarina valvomaan äitinsä kanssa. He lämmittivät vuohenmaitoa liedellä, antaakseen sitä sairaalle juotavaksi, ja he tukivat häntä, kunnes hän oli vaipunut uneen.
Birgitan hiukset olivat nyt käyneet aivan valkeiksi ja kasvot kalpeiksi ja laihoiksi. Suonet siinsivät sinisinä ja kohollaan kurttuisissa käsissä, ja hän vapisi, kun hänen piti tukea pielusta.
"Jos sinä menet pois, äiti", kuiskasi Kaarina, "niin en tahdo koskaan väsyä jatkamasta työtäsi loppuun."
"Minä tiedän sen, lapsi", vastasi äiti, "ja juuri nyt minä kuulin kellon soivan Vadstenan lahden yli."
"Myös minä kuulin, äiti, mutta nyt sinun pitää nukkua."
"Siihen ei ole aikaa. Kutsu maisteri ja herra Birger ja sano heille, että he hankkivat lyhtyjä ja seuraavat minua heti kuningatar Johannan luo."
Kun hän tuli linnalle ja kysyi vahdeilta, sopiko kuningatarta tavata vielä näin myöhään, vastasivat he, että ylhäinen nainen ei koskaan mennyt levolle ennen päivän valkenemista, ja hetken odotettuaan Birgitta sai pääsyn.
Kuningatar makasi suullaan matolla ja luki kirjaa käsi silmillä.
"Anna minun odottaa", sanoi Birgitta, "äläkä keskeytä minun tähteni hartaudenharjotustasi."