Valitsematta kaupunkiin johtavaa katua hän kulki pitkin rantaa, missä kalastajat lojuivat ja nukkuivat maalle vedettyjen veneittensä alla, myhäillen unissaankin. Muutamat heistä heräsivät ja pitivät häntä laupeudensisarena, jota oli varhaisena hetkenä kutsuttu sairasvuoteelle. He hieroivat silmiään, ja kun he huomasivat aamun jo valkenevan, panivat he kaksi sormea suulle ja vihelsivät tovereilleen, jotta he soutaisivat selälle ja noutaisivat verkot, joiden kohot kelluivat hiljaisessa vedessä kuin pitkä rivi mustia kirjaimia.
Auringon noustessa oli Birgitta istuutunut muutamalle kalliolle, ja hänen allaan lepäsi merenpohjan puutarha paljastettuna ja avoinna. Kravut tekivät vuoteita hiekkaan tai nostivat piikkiset aseensa kiistaan, ja niiden yli jolui meriparta, jota naiset Neron pidoissa pusertelivat sormiensa välissä ylentääkseen omaa kauneuttaan kuolevan eläimen värien välkkeilyllä. Melkein kuin kullalla kirjailtu nahkavyö kääriytyi muraena-ankerias rikkilyödyn ruukun ympärille, ja pieni hepokala seisoi pöyhistelevin kauloin keskellä vettä kuin puoli-uponnut puinen shakkinappula.
Birgitta veti hilkan alas, niin että se varjosti, ja silloin hän erotti onkalossa sen kokoonkiertyneen haamun, josta Mattias oli puhunut, mietiskelijän kummitusten joukossa, joka tuijotti ylöspäin julmilla, ruskeilla ihmissilmillä. Eikö Mattias ollut sanonut, että maan kuuluisilla miehillä ja naisilla oli samanlaiset silmät! Oliko se totta, mitä hän sanoi? Tarkottiko hän sitä, uskoiko hän sen, vai puhuiko hän vain kuin ystävä varottaakseen rippilastaan? Hänen silmissään musteni, mutta hän ei kääntynyt pois. Tuntikausia hän istui syyttääkseen ja tutkiakseen itseään ja tottuakseen katsomaan kohtaloonsa.
Aurinko poltti jo kuumana, kun hän nousi, ja kalastajat seisoivat polviaan myöten vedessä ja hinasivat verkkojaan.
Hänen astuessaan majataloon oli kuningatar tullut vierailulle, tuoden tuliaisiksi mitä oivallisimpia hedelmiä. Hän istui pieluksella sairaan jalkopäässä, ja alhaalla kaduilla raikuivat torvet ja kuuluttaja julisti, että Neapelin Johanna oli mennyt kihloihin vieraan maan korkeasukuisen ritarin kanssa. Alinomaa kuningatar käänsi selkänsä päin ikkunaa eikä tahtonut päästää valoa osumaan kasvoilleen, mutta hän kuori itse hedelmät, ja vähäväliä tulivat hänen tyttönsä ja lauloivat ja soittivat harppua.
Joka aamu tuli kuningatar sitten samalla tavoin ohut huntu otsalla ja istuutui selin päivään, mutta sairas riutui yhä, eikä hän piankaan enää tahtonut nähdä kuningatarta huoneessa. Silloin pani Kaarina kylmän hopeisen ristinkuvansa hänen sormiensa väliin, ja hän tunnusti syntinsä ja rukoili. Birgitta tuki häntä koko ajan, ja kun hän kallistui kyljelleen ja kuoli, sanoi Birgitta:
"Mene, poikani, mene, pyhiinvaeltaja, hänen luoksensa, joka sinua kutsunut on! Vaikka sinusta tulisi koko maailman ruhtinas, eri sittenkään tahtoisi ostaa takaisin elämääsi."
Laskettuaan kuolleen päänaluselle hän vapisi vielä, mutta kyyneleitä ei ollut hänen silmissään, ja kasvot olivat tyynet.
Fransiskaanimunkit tulivat nyt paareineen, ja puettuaan vainajan kaapuun ja nuoraan he peittivät hänen kasvonsa päähineellä. Sitten he kantoivat hänet tuomiokirkkoon ristineen ja kynttiläsauvoineen. Saatossa seurasi nyyhkyttävä kuningatar, pyhiinvaeltajat, piispoja ja ritareja. Sataman hilpeät kalastajapojat seisoivat totisina varjossa talojen seinämillä, ja kaikki he katselivat Birgittaa ja ihmettelivät hänen kuivia silmiään ja kalpeaa rauhallisuuttaan.
Surujuhlan loputtua kirkossa fransiskaanimunkit kantoivat paarit luostariinsa Santa Croceen, nostivat kiven lattiasta ja laskivat alas kuolleen. Kuningatar tarjosi Birgitalle kätensä viedäkseen hänet lähemmäksi, mutta Birgitta väistyi arasti syrjään ja pysähtyi pylvään luo, joka oli etäisimpiä — ja ulkona ruohoisella luostaripihalla tuoksuivat voimakkaasti vastapuhjenneet orvokit.