XV
Pyhiinvaeltajat menivät nyt jälleen laivaan, ja täysin purjein kiiti airolaiva merelle. Naisilla oli sijansa hämärässä karsinassa peräsinsuojuksen alla, ja säkit päänalusina he makasivat peitteisiinsä kääriytyneinä. Avonaisesta oviaukosta he näkivät soutajat, jotka vyötäisiin asti alastomina ja turbaanien varjostamina istuivat kahdessa rivissä pitkien airojensa ääressä. Muutamat heistä olivat mustia afrikkalaisia ja toiset karanneita pahantekijöitä, joilla oli ranteissa ja nilkoissa vielä kahleitten arpia. Kun naiset nousivat istualleen, tehdäkseen ristinmerkin, saattoivat he nähdä kullattuun taivaan kuningattareen asti, joka seisoi ylinnä keulankärjessä kädet aaltojen yli ojennettuina, ja kuvaan hyytynyt suolavaahto kimalsi maaliskuun auringossa. Päänsä yllä he kuulivat kaiket päivät laivanisännän raskaat askeleet, hänen, joka vähäväliä pisti päänsä ulos peräsinsuojuksen aukosta ja vihelsi miehistölle tai läjäytteli nahkaruoskaansa. Suojus oli kokonaan punaiseksi maalattu ja kaunistettu pikku patsain ja riipputornein, ja ylinnä lyhdyn vieressä liehui ristinlippu.
Itse pitkäksiperjantaiksi he olivat ankkuroineet Messinaan, niin että pyhiinvaeltajat saivat rukoilla kirkoissa, mutta jo iltapäivällä kohotettiin purjeet, ja pian avartui meri taas ruusunpunaisen taivaanlaen alla. Vaeltava Tuomas teki vuoteen itselleen Maariankuvan taa etukeulaan ja näki aivan toisia näkyjä kuin Birgitta. Kun myrsky käänsi öljypuitten lehdet nurinpäin, niin että saaret kävivät hopeanharmaiksi, viittailivat hänelle karvaiset pukinjalkaolennot, jotka kiipeilivät kuin apinat oksien lomissa. Mainingin painuessa pois kallioluoliin seisoi siellä vihertäviä merenjumalia, silmäpuolia ja vanhuuttaan hampaattomia, toitotellen näkinkengillään. Hän näppäili sormillaan ilmaa siltä puolen, jolla hän ennen tapasi pitää kitaraansa, mutta kun hänen laulunsa vain oli käheää kuiskintaa, nauraa hohottivat peikot ja sukelsivat syvyyteen, niin että ainoastaan rengas värisi luolassa. Isännän vihellysten herättämänä hän huomasi, että hän koko ajan oli istunut ja torkkunut niinkuin Birgittakin, ja nuoruutensa näkyjen ahdistuksessa ojentautui Petrarcan entinen oppilas ottamaan nuoranpätkää, joka riippui purjepuussa, ja ruoski selkäänsä.
Isäntä oli mahtipontinen genualainen, jolla oli koko vyö täynnä puukkoja, ja mitä loitommalle laiva laski rannasta, sitä vähemmän hän antoi pyhiinvaeltajille ruokaa. Vihdoin pyysi hän niin paljon rahaa maljallisesta suolatonta vettä, ettei heillä ollut enempää hänelle antaa.
"Olkaamme janoissamme kunnes apu tulee itsestään", sanoi Birgitta, ja sama muuttumaton ilo loisti koko hänen olennostaan. Hänen katseensa oli hajamielinen, ja hän näytti alati näkymättömien kanssa keskusteluun vaipuneelta.
"Tuolla tulee varustettu laiva Rodoksesta!" ilmotti maisteri Pietari ja pisti päänsä oviaukosta. "Tänne saakka saatan nähdä valkoiset ristit johanniittain viitoissa. Huutakaamme, jotta saamme apua!"
"Ei", sanoi Kaarina, "meidän pitää totella äitiä."
Palavasti janoissaan menivät sinä iltana kaikki levolle, ja he kuulivat, kuinka isäntä, joka istui ylhäällä peräsinsuojuksessa, kaatoi viiniä puupikariin ja joi.
Kukaan heistä ei voinut nukkua, ja koko yön he hypistelivät rukousnauhojaan, mutta jo päivän koittaessa he kuulivat venetsialaisen kauppalaivan loiskeen — se purjehti läheltä ohi. Kun ylimieliset kauppiaat, joilla oli ollut onnea matkallaan, näkivät villit soutajat, alkoivat he pilkata ja heittelivät hedelmiä heidän päälleen, ja silloin pujahtivat pyhiinvaeltajat piiloistaan ja virvottivat itseään mannalla, jota niin odottamatta satoi kannelle ja teljoille.
Vähän jälkeenpäin kohosi Kypros merestä, ja niin pian kuin he olivat laskeneet maihin tuli kuningatar piispoineen noutamaan Birgitan linnaan. Soittoniekat ja kaikki leikkivät parit vaikenivat puutarhassa, ja Birgitta sai sijan istuimella lähinnä kuningatarta, joka totisena kuunteli hänen neuvojaan ja ennustuksiaan. Mitä oivallisimpia ruokia asetettiin kuihtuneitten pyhiinvaeltajain eteen, ulkona metsässä nakuttelivat pienet kirveet, jotka kuorivat seeteritukkeja, ja sitruunatarhojen toisella puolen välkkyi tyrsky, joka solmeili valkovaahtoisen sormuksensa Afroditen saaren ympäri.