Kerrassaan neljätoista päivää viettivät pyhiinvaeltajat siten ilossa, mutta sitten he nostivat taas laukkunsa hartioilleen ja menivät laivaan, ja pian näkivät he vain taivasta ja vettä.
Delfiinit ruiskuttivat vesisuihkeitaan, ja öisin hohti vanavesi kuin rikkisurvotuilla smaragdeilla siroteltu tunturipolku. Kun isäntä paineli sormellaan pillinsä reikiä, saattoi hän soinnutella erilaisia säveliä, ja hän seisoi peräsinsuojuksen katolla säestäen soutajien verkallisia ja valittavia lauluja. Ne olivat pyhiä ristiretkihyräilyjä ritareista, jotka vaelsivat Pyhälle haudalle, ja pyhiinvaeltajat yhtyivät niihin usein hiljaisella äänellä. Vähitellen kävi kuitenkin sää yhä myrskyisemmäksi, ja laivaan hiipi hiljaisuus, ja purje reivattiin pienimpään kokoonsa. Silloin häämötti sinervää usvaa etäältä, ja Birgitta ja kaikki naiset tulivat kannelle.
"Myrskypilviäkö nuo ovat?" kysyi Birgitta isännältä, joka seisoi peräsimessä.
"Ei", vastasi hän. "Ne ovat Juudan vuoria. Siellä on Kaanaanmaa."
Pyhiinvaeltajat polvistuivat kiittämään kädet ristissä, ja hurmaantunut Birgitta nojautui Kaarinan olkaan ja torkkui kuin nukkuva. Hän ei huomannut, että isäntä oli käynyt aivan kalpeaksi kasvoiltaan ja puristi lujasti peräsintä, — että merimiehet tungeskelivat purjepuun ympärillä ja tempoivat köysistä.
Keltainen hiekkaviiru hajallisine taloineen oli jo kohonnut esiin auringon kimmellyksestä, ja airolaiva törmäsi pelätyitä kareja vasten Jaffan edustalla. Aallokko nousi niin korkealle, että se viskasi vaahtonsa uteliaan lokin silmille, vesi syöksyi laivaan ja nosti penkit, ja murtunut purjepuu kallistui pingottuneine purjeineen. Merimiehet tarttuivat pyhiinvaeltajain kirjoihin ja tavaroihin ja heittivät ne mereen, ja pienimmästä kirjasta putosi ristiinnaulitunkuva, jonka Birger Pietarinpoika oli takonut talvitulen ääressä Finstan talossa. Kaarina muisti, kuinka kylmä hopea oli viillyttänyt hänen sormiaan unettomina öinä. Hän näki, kuinka se kääntyi vedessä ja vajosi, ja hän ajatteli, että tuhannen vuotta saattoi kulua, ennenkun joku kalastaja saisi sen verkkoonsa, ja kuitenkin sanoisi mies: "Minä tiedän, kuka se jumala on, hän on Jeesus Natsarealainen!"
Naiset kokoontuivat Birgitan ympärille, ja muutamat nuorimmat merimiehet hyppäsivät veteen, saavuttaakseen uimalla maan, mutta isäntä pisti ruoskan vyöhön ja meni pyhiinvaeltajain luo.
"Olen ollut kova teitä kohtaan, hurskaat ihmiset, ja nyt minä saan rangaistukseni… Antakaa minulle anteeksi, sää ehkä asettuu silloin."
"Pyydä rouva Birgitalta!" vastasivat kaikki yhdestä suusta.
Neuvotonna hän siirteli ruoskanvartta, sillä Birgitan rauhallisuus pani hänet kaksin verroin pelkäämään. Hän alkoi kerätä kokoon kaikkia niitä rahoja, mitä hän oli anastanut itselleen matkan varrella, ja antoi ne takaisin pyhiinvaeltajille ja näytti vihdoin ulosvedetyt tyhjät taskunsa.