"Nyt te olette saaneet kaikki korkoineen, eikä teidän tarvitse kärsiä hätää, jos me vain pääsemme kuivalle maalle… mutta täällä me saamme hautamme syvyydessä."
"Sentähden sanomme sinulle, puhu rouva Birgitan kanssa."
Hän oli vielä kahden vaiheella, sillä Birgitan huoleton odotus pelotti häntä paljon enemmän kuin meren ärjyntä. Vihdoin hän läheni pari kolme askelta Birgittaa kohden ja sivalsi hatun takaraivaltaan.
"Minä tiedän, rouva, että sinä olet yhtä voimallinen loitsutaidossa kuin verraton hurskaudessa… Loitsi vesi!" Birgitta havahtui. Silmäluomet värähtivät, ja kun todellisuuden tuuli puhalsi hänen terveeseen sieluunsa, tuli hän jälleen entiseksi toimekkaaksi naiseksi.
"En ole peloissani kuten sinä, isäntä. Se on taikuuteni. Olenhan kulkenut vesiteitä ennenkin. Käännä peräsin suojapuolelle ja pidä alus tuulta vasten!"
Pitäen tuulessa kiinni hatusta, jonka lierissä loisti punainen pyhiinvaellusristi, riensi Birgitta lyhyin askelin portaita ylös peräsinsuojukseen. Isäntä seurasi hänen jälessään ja laskeutui suulleen ruoritangolle, voidakseen painaa sen partaaseen.
"Jos te pelkäätte taivaallista autuutta", sanoi Birgitta pyhiinvaeltajille, "niin voin lohduttaa teitä sillä, että te vielä saatte jäädä tähän surun maailmaan. Meistä ei huku ketään. Asettukaa tänne ylös ja työntäkää airot kalliota vasten… Ja sitten on vielä eräs asia."
"Mikä niin, Briitta-äiti?" kysyivät pyhiinvaeltajat, ja heidän täytyi hymyillä, kun hän puhui heille sillä tavoin.
"Se että meillä on kätemme pidelläksemme kiinni, kunnes arabialaisten veneet ehtivät maalta."
Laiva alkoi jo vajota, ja vihdoin oli vain peräsinsuojus veden yläpuolella, mutta Birgitan läsnäolo ja hiljainen rauha tarttui muihin, ja he näkivät veneitten viiltävän lainelaaksojen läpi tai kohoavan kuohuissa. Meri musteni ja jylisi kuin hellittämätön ukkonen, ja ristinlippu liehui kohti korkeutta kuin tulikielu. Vähäväliä kuohahti kylmä vesivuori yli peräsinsuojuksen ja valui suojapuolelle kenkä- ja sauvasaaliineen, ja pieni puualttari, jota maisteri alati kuletti mukanaan, paiskautui kalliolle. Purje riippui nyt kiinni laivassa vain yhdestä köydestä ja kellui levällään veden pinnalla, tuulen puhallellessa siihen pulleita ilmarakkoja. Birgitan kaulus paisui tuulessa, ja hänen täytyi kaiken aikaa pitää kiinni hatunlieristä, mutta mikäli veneet lähestyivät, sikäli huomasivat pyhiinvaeltajat, että hän jälleen sai saman hajamielisen sävyn. Hän tuntui heistä ruusulta, joka oli hetkeksi avautunut heidän huokuessaan sen terälehdille, mutta sitte taas heti ummistunut suojelemaan omaa tuoksuansa ja väriänsä.