"Iankaikkisuudessa se rukous ei koskaan väsy huulillani."
Birgitta kietoi Kaarinan pään käsiinsä ja vei hänet kanssaan ikkunan luo. Hän siveli hyväillen hänen otsaansa ja katsoi häntä syvään silmiin.
"Aika rientää, ja pian sinä käyt nunnien eteen Vadstenaan… Sinulla on musta huntu ja palttinakruunu viisine veripunaisine ympyröineen. Kirkonoven ääressä on multapaarit… ja on kylmä yö, ja kaikissa puissa on kuuraa… ja teillä on kynttilät käsissä laulaaksenne matutinaa. Silloin sinä muistat, kuinka minulla oli tapa herättää sinut vitsalla, mutta ikinä sinä et saa tietää, kuinka se vitsa kirveli kättäni ja kuinka minä odotin, kuinka minä ikävöin hetkeä, jolloin meistä tuli sisarukset. Sinusta tuli kevät ympärilleni, kun sydämeni oli vähällä kuivua maailman pilkan vuoksi… Sano minulle, vanhat muistotko ne äsken heräsivät ja sentähden sinä pelkäsit omaa äitiäsi?"
"Ei, äiti, minä en muistanut mitään muinaisesta, ja siksi säikähdyin… Näin sinut kuin kuolleena. Älä kysele enempää, sillä koskaan et saa täyttä vastausta… Ulkona lepää hyljätty Siion, Daavidin ja Salomon kaupunki, muukalaisten asuinpaikka. Autio kuten se on oma sukumme, mutta sinä, äiti, sinä seisot yksinäsi raunioitten keskellä ja saat kaiken sen kunnian, jonka muut ovat menettäneet…"
"Lapsi", sanoi Birgitta nopeasti, "sytytä valo, jotta maisteri tulee!"
"Kielsithän minua äsken sitä tekemästä."
"Mutta nyt tarttuu minuun sinun pelkosi. En tahdo ajatella sinun ajatustasi, en joutua valehtelijaksi ripissäni. Sytytä valo!"
Eikä Birgitta odottanutkaan, vaan riensi itse ulos käytävään ja otti lampun komerosta ja pani sen kammion ikkunalle. Sitten hän kumartui Kaarinan puoleen ja seisoessaan onnellisina ja äänettöminä he kuulivat maisterin kolkuttavan portille.
Birgitta ojentautui ristikkoa kohden ja huusi hänelle:
"Minulla ei ole enää varaa ajatella lepoa, maisteri. Herätä toiset ja käske heidän kokoontua hautakirkkoon. Nähtyämme, kuinka poikani Birger siellä on saanut vastaanottaa ritarinlyönnin, me viipymättä jatkamme vaelluksiamme pyhille paikoille."