Birgitta meni kammiosta toiseen ja herätti naiset, ja jo päivän valjetessa kaikki pyhiinvaeltajat olivat kokoontuneet hautakirkkoon. Kun he olivat rukoilleet ja kun kaikki lamput ja kynttilät oli sytytetty, astui herra Birger esiin ja lyötiin Pyhän haudan ritariksi. Kilpi ja miekka ja vitjat ojennettiin hänelle, ja kun hän lausui juhlallisen valan, luvaten Kristuksen soturina taistella heikkojen ja turvattomien puolesta, etsivät kaikki silmät Birgittaa, mutta hurmiossaan oli hän jäänyt takimaisten pyhiinvaeltajain joukkoon ovensuuhun.
Kun oli virsi veisattu, tarttui ontuva maisteri jälleen puuristiin, ja vanhalta ja raihnaalta näytti hän emäntänsä rinnalla samotessaan pois pitkin keltaista solatietä, joka laskeutui Jordania kohden. Syysaurinko hehkui, ja Kaarina ojensi usein vesipullon hoipertelevalle vanhalle äidilleen, mutta hän ei tuntenut kipuja eikä vuosia. Tahdottomasti kuin unissakävijä hän vastaanotti lastensa antaman hoidon. Koskaan ennen ei raihnaus ja heikkous ollut häntä koukistanut. Ohimot jyskyttivät, ja kun hän sai hetkiseksi tuta viillyttävää virkistystä, arveli hän, että ylhäälle kalliolle, missä satoja kotkia istui nukkuen, ilmestyi enkeleitä, jotka siimestivät häntä siivillään.
Jordanin erämaalakeudella kasvoi niitä sormenpituisilla piikeillä aseistautuneita pensaita, joista Kristuksen orjantappurakruunu oli punottu, ja sinne pyhiinvaeltajat leiriytyivät. Kuljeskelevia arabialaisia ratsasti ohi, välinpitämättömästi vilkaisten heidän ryysyihinsä. Kun Birgitta silloin laskeutui kuumalle hiekalle ja pensaitten lomitse katseli Kuolleen meren ulappaa, missä auringonvana väreili, muistui hänen mieleensä autio järvi Alvastran alapuolella. Yhdennäköisyys oli niin suuri, että kuullessaan ruotsinkieltä ympärillään hän luuli siirtyneensä kotiin; mutta hänen ikävänsä oli voitettu ja hän sulki heti silmänsä ja vaipui taas sisäisiin näkyihinsä.
"Sinä voimakas!" sanoi Vaeltava Tuomas ja näversi sauvansa lujasti hiekkaan. "Myötäkäyminen lahjotti sinulle nöyryyden."
Nostamatta päätään Birgitta vastasi:
"Me muutumme siksi, mitä me rakastamme."
Mies veti kätensä sauvan mustaksikuluneesta sakarasta.
"Suora oli tiesi kuin auringonvana, ja siksi sinä saavutit toisen rannan. Mutta minne joutuu rauhaton, joka kääntyy joka tuulen mukaan? Seitsemänkymmentä vuotta ei vie häntä kauemmaksi kuin yksi päivä. Hän pyörii piirissä, te kehdon ja paarit hän tavottaa molemmin käsin, olematta rakentanut laajaa valtakuntaa niiden välille. Surkuttele häntä, rouva Birgitta, sillä onnettomaksi hän on syntynyt, ja varmaankin hän on pudonneen aamutähden sukua. Kuinka korkealle kipinä kohookin, sammuu se kuitenkin pimeyteen, ellei se voi mihinkään tarttua kiinni ja sytyttää. Ja nyt eläös hyvin! Tänne minä tahdon pysähtyä saadakseni edes yksinäisyyden mietteissä kuvastaa ikuista rakkautta, kunnes kuivun kokonaan erämaan hiekalla, minä, tulen tuhlattu siemen."
Hän meni matkaansa, ja tultuaan erakkojen vuorelle Quarantanalle hän kiipesi ylös jyrkkää seinää. Kuin raakkueläimet, jotka nostavat sarvensa ja ojentautuvat asunnoistaan, kurottausivat mustanruskeat anakoreetit vaikeapääsyisistä luolistaan ja katselivat uutta vierasta. Yhä korkeammalle hänen piti kavuta, ja hänen päätään huimasi. Silloin laskeutui laiha käsi eräästä onkalosta ja auttoi hänet ylimmälle aukolle, joka oli asumaton, mutta jonka sen viimeiset asukkaat olivat kaunistaneet pyhillä ja yksinkertaisilla maalauksilla. Nyt oli ilta, ja vuoteeksi oli kasattu ruokoheinää ja kuivaa ruohoa, mutta hän pysähtyi pääsyaukkoon, ja hänen äänensä, joka oli niin kauan ollut mykän käheää kuiskintaa, pääsi samassa siteistään, niin että hän saattoi laulaa. Hän kohotti kätensä ja kumartui maata kohden, joka lepäsi autiona tähtien alla, ja hänen synkän ja messuavan laulunsa toistivat äkkisyvänteet ja rotkot. Ympäri vuoristoa yhtyivät toiset erakot säveliin, ja tummasti vastasivat Jerikon sorakummut, jotka vielä näyttivät jymisevän ja vapisevan Joosuan kirouksen voimasta. Koko karu erämaalaakso messusi katumusta ja kauhua niinkuin helvetti veisaa pitkäperjantaiyönä, jolloin kadotettujen äänet värisevät läpi maan ja kaikkien kymmenen taivaan kuin kuolonkylmänä vilun puistatuksena.
Pyhiinvaeltajat vetäytyivät ahdistuksissaan lähemmäksi toisiaan, ja Pietari Räätäli leikkasi poikki orjantappurapensaan ja sytytti tulen oksiin, liekillä häätääkseen pahat olennot, jotka täyttivät ilman. Herra Birger seisoi rauhallisena ja harvasanaisena ja muistutti sileässä puvussaan enemmän tyyntä kauppiasta kuin ritaria. Maisteri Pietari ja kappalaiset lukivat kirjojaan, ja Kaarinaan nojaten makasi Birgitta pitkänään hiekassa, tulen loimutessa aivan hänen jalkojensa juuressa; mutta hän piti silmiään kiinni, eikä kukaan tiennyt oikein, nukkuiko hän vai valvoiko.