Sen sijaan että Dala olisi vapauttanut minut, kumartuikin hän puoleeni sanoen: "Frank, nyt et enää ikinä pääse kansalaisteni luo etkä myöskään juoruamaan Karemalle minusta."
Sanoin hänelle, etten ollut milloinkaan aiheuttanut hänelle minkäänlaista vahinkoa ja ainoa toivoni oli aina ollut päästä omaan maahani niin pian kuin suinkin. Hän ei kumminkaan ottanut puhettani kuuleviin korviinsakaan, vaan käski rummuttamaan merkiksi noille paenneille, että hänen tarkoituksensa olivat rauhalliset eivätkä sotaiset.
Kuulimme pian heidän huutonsa, ja Dala ja heidän johtajansa neuvottelivat jonkun aikaa keskenään huutaen toisilleen. Sitten pakolaiset tulivat takaisin leiripaikalle nauraen, laulaen ja puhellen ja näyttäen olevan mitä parhaimmissa väleissä adianalaisten kanssa, joiden Chaka ja minä olimme luulleet tulleen vapauttamaan meitä.
Hetken kuluttua tuli eräs mies luoksemme ja sivallettuaan minua kasvoihin virtahevon nahasta tehdyllä ruoskalla niin, että veri rupesi vuotamaan, käski hän minun seurata tulen luo, jonka vieressä olevalla lieolla Dala ja vangitsijaimme päällikkö istuivat. Nousin ja lähdin miehen mukaan. Tultuani lähemmäksi käski Dala hyvin raa'asti minua kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanottavaa. Ensin hän luetteli kaikki kuvitellut minun muka hänelle tekemät vääryydet ja sanoi minun aina myrkyttäneen Kareman mielen häntä vastaan, mikä oli kokonaan valetta. Sitten hän syytti minua, etten ollut totellut Kareman määräystä palata ajoissa takaisin ja että siten olin aiheuttanut Fumon ja Wandan kuoleman.
Koetin puolustautua kumotakseni syytökset, mutta hän sanoi kieltäni käärmeen kieltäkin liukkaammaksi ja vannoi, etten enää milloinkaan saa tilaisuutta suhista myrkkyäni Kareman korviin. Hän kohotti jo keihäänsä luultavasti tappaksensa minut, mutta hänen toverinsa Kifura, joksi häntä sittemmin kuulin nimitettävän, esti sen tapahtumasta. "No olkoon, sallikaamme hänen elää", sanoi Dala, "mutta luullakseni hän pian toivookin kuolemaa." Ja käännyttyään puoleeni sanoi hän minulle: "Frank, englantilaiset ovat tulleet ja odottavat sinua. Hararu on lähettänyt kanootteja noutamaan sinua omien kansalaistesi luo."
Kiitollisuuden tunne värisytti koko olemustani ja huolimatta tuskista, puupölkyistä ja muista vastuksista huudahdin: "Ah, Dala, vapauta minut pian, hyvin pian, että voin lähteä omien kansalaisteni luo' Saavuttuamme sinne annan sinulle paljon tavaroita — pyssyjä, ruutia, helmiä, vaatteita ja mitä ikinä vain haluat."
"Kuulkaa nyt hänen puhettaan!" sanoi Dala. "Koiraakin huonompi orja lupaa minulle pyssyjä ja ruutia. Vaikka saisin kaikki valkoisten miesten omassa maassaan valmistamat tavarat, en sittenkään veisi sinua noihin englantilaisiin laivoihin, sillä vihaan sinua."
Polvistuin ja rukoilin itkussa silmin tuota kovasydämistä villiä säälimään minua. Sanoin hänelle, että poistuttuani maasta ei Karema mitenkään voinut määrätä minua perijäkseen, ja lupasin, etten puhu sanaakaan hänen käytöksestään minua kohtaan, mutta turhaan, ja hän kohotti jälleen keihäänsä tappaakseen minut, mutta Kifura ei sallinut sen tapahtua.
"Kuulehan, adianalainen Dala!" sanoi Kifura. "Mitä tuon valkoisen miehen tappaminen sinua hyödyttää? Hän on nyt minun omaisuuttani ja on edelleenkin oleva. Jos tapat hänet, lähetän sanan Karemalle etkä sitten ikinä pääse hänen sijaisekseen. Kuuntele neuvoani ja tule järkiisi. Voiko kanssasi olevien miesten sanoihin luottaa yhtä hyvin kuin sinun?"
"Varmasti, sillä mitä minä sanon, sanovat hekin. He ovat minun ja heidän henkensä on minun hallussani."