Vangitsijamme näyttivät meille pian vastenmielisen näytteen villiydestään, sillä aivan meidän nähtemme söivät he Wanda-raukan ruumiin. Chaka, joka oli hyvin peloissaan, sanoi minulle sanomasta päästyäänkin: "Näit nyt, että jos olisimme vastustaneet, olisivat he syöneet meidätkin." Luultavasti en ollut vielä silloin tarpeeksi paljon filosoofi suhtautuakseni asiaan tyynesti, vaan kauhistuin tuota ajatusta yhtä paljon kuin hänkin.
Seuraavana aamuna päivän valjettua kokosivat vangitsijamme tavaransa kokoon. Ymmärsimme heidän keskustelustaan, että he aikoivat matkustaa niin nopeasti kuin suinkin kaukana Ogowain yläjuoksun varrella olevaan kyläänsä. Kuulimme myöskin, että matkamme vastavirtaan tulee tapahtumaan kanooteilla, jotka he olivat kätkeneet virran rantapensaikkoihin. Nuo olivat minusta hyviä uutisia, sillä tuo jalkaani sidottu puukapula, jota minun oli nostettava siinä olevasta nuorasta joka askeleella, vaikeutti kävelyäni suuresti. Olin senvuoksi ollut peloissani, että he huomattuaan sairauteni jättäisivät minut sidottuna hyenain ja shakaalien saaliiksi tahi kuolemaan janoon tahi nälkään.
Sain kärsiä kauheasti. Jalkani nilkasta polveen asti oli pian yhtenä haavana, ja pysähtyessäni hetkeksi levähtämään pakottivat miehet minut eteenpäin lyönneillä ja ivasanoilla. Chaka-raukka, joka oli sidottu minuun kaulamme ympärille kiedotulla nuoralla ja jota kohdeltiin vielä pahemmasti kuin minua, koetti rohkaista minua sanomalla, että me varmasti päästyämme joelle saamme pian tilaisuuden paeta, tahi että miehet, jotka Karema varmasti oli lähettänyt meitä etsimään, voivat kyllä vapauttaa meidät.
Mutta kumpainenkaan mahdollisuus ei voinut sytyttää toivoa rintaani, sillä ponnistellessamme vaivalloisesti eteenpäin en voinut olla ajattelematta, että nämä minua kohdanneet uudet vaikeudet johtuivat vain omasta tottelemattomuudestani. Ajatellessani miten suuri ja horjumaton Kareman ystävällisyys minua kohtaan oli ollut koko hänen kylässään oloaikanani, olisi hänen pieninkin toivomuksensa pitänyt olla kuin laki minulle.
Luulin sitäkin mahdottomaksi, että Karema olisi tiennyt lähettää tarpeeksi miehiä hyökkäämään vihollistemme kimppuun menestyksellä, sillä mitenkäpä hän olisi voinut aavistaa nämä meitä kohdanneet uudet onnettomuudet. Erehdyin kumminkin, kuten seuraavasta pian nähdään.
XIV.
KUOLEMAAKIN PAHEMPAA.
Illalla ennen päivää, jolloin toivoimme pääsevämme Ogowain rannalle, makailimme, Chaka ja minä, väsyneinä ja janoissamme erään suuren puun juurella, sillä aikaa kuin vangitsijamme tekivät kovasti työtä saadaksensa yömajan valmiiksi. Silloin hyökkäsivät muutamat metsässä ruohoa ja oksia keräämässä olleet miehet luoksemme huutaen, että suuri joukko adianalaisia hyökkäisi pian kimppuumme. Ilmoitus aiheutti heti pakokauhun ja tartuttuaan nopeasti aseihinsa riensivät miehet pensaikkoon, jättäen Chakan ja minut puun juurelle.
Huomio, että olimme pääsemäisillämme vapaiksi, soi meille vangeille uusia voimia. Nousimme seisomaan ja huusimme niin kovasti kuin vain jaksoimme ilmoittaaksemme tulokkaille olevamme vielä elossa.
Pian näimmekin heidän lähestyvän meitä ja kuulimme heidän huutonsa. Ajattelimme jo parin kolmen minuutin kuluttua tulevamme vapautetuiksi noiden puunkappalten meille aiheuttamasta kidutuksesta, kun miesten tultua lähemmäksi ja nähtyäni heidän kasvonsa hämmästyin huomatessani heidän toimivan Dalan johdolla. Rupesin aavistamaan pahaa, erittäinkin senvuoksi, että näin joukossa vain hänen omia ystäviään ja miehiä muutamasta Kareman kylän vieressä olevasta kylästä, joka oli Dalan erikoista omaisuutta.