Päästyään rannasta sauvoivat miehet kanootit erään kapean niemen toiselle puolelle, jolloin putoukset tulivat kokonaan näkyviin. Hämmästyin nähdessäni mitä meillä oli edessä ja epäilin voivani nykyisessä heikossa tilassani kestää koko kulkua, sillä vesi syöksyi alaspäin kuudenkymmenen asteen kulmassa kuohuen ja kohisten vaahdosta esiinpistävien ja terävien kallioiden ympärillä.
Kun kanootit oli saatu putouksen alla olevaan tyyneen kohtaan, kiinnitettiin niiden keuloihin köydet, joihin rannalle ja sen yläpuolella oleville kallioille kokoutuneet miehet tarttuivat. Mutta ennenkuin kanootit aloittivat oikean nousunsakaan putouksesta, heitteli putouksen alla olevassa kattilassa kuohuva vesi niitä sinne tänne, ollen vähällä täyttää ne vedellä tahi kaataa. Kanootti, jonka avuton matkustaja minä olin, oli viimeinen, joten minulla oli kosolti aikaa katsella ja punnita noita vaaroja, jotka meidänkin oli läpäistävä. Ensimmäinen pääsi turvallisesti putouksen alla olevista kiehuvista ja pärskyvistä kuohuista itse putoukseen, johon sen keula heti sukelsi niin, että se täyttyi vedellä. Mutta kanootti ei kumminkaan kaatunut ja vesi virtasi perästä takaisin jokeen vieden mennessään paljon pieniä esineitä, joita niiden omistajat eivät olleet viitsineet korjata talteen. Huomasin heti, että jos meidän kanootille käy samoin, vievät aallot minut mennessään, jolloin varmasti hukun.
Tuo ystävällinen vanha nainen, Teta, seisoi rannalla lähellä minua. Kutsuin hänet luokseni ja ilmaisin hänelle pelkoni. Hän nauroi ja lohdutti minua kuin avutonta lasta sanoen varmasti, että sellainen oli mahdotonta, mutta lopulta hän kumminkin tuli hieman levottomaksi ja irroitettuaan vyötäreiltään vaatekappaleen sitoi hän minut sillä kainaloitteni alta varmasti takanani olevaan kanootin laitoja yhdistävään poikkipuuhun.
Juuri kun hän sai työnsä lopetetuksi, ilmaisi kova huuto ensimmäisen kanootin turvallisesti saapuneen putouksen niskaan. Köydet juoksutettiin nyt jälleen alas ja kiinnitettiin toiseen kanoottiin. Näin, miten se päästyään putoukseen sukelsi siihen samoin kuin edellinenkin, ja olin iloinen, että Teta oli suostunut sitomaan minut kiinni. Koska minulla ei ollut muutakaan työtä, katselin tuota nousua hyvin tarkkaavaisesti ja huomasin, että kanootissa olevien miesten oli hyvin vaikea estää sitä musertumasta kallioihin ja kaatumasta ja näytti se usein aivan mahdottomalta. Mutta sekin pääsi perille turvallisesti ja samoin kolmas ja sitten tuli meidän vuoromme.
Minusta ei tuntunut ollenkaan mukavalta ensimmäinenkään tutustuminen kuohuihin, jotka täyttivät kanootin puoleksi vedellä. Kun kanoottimme sukelsi putoukseen sen juurella, painoi vesi minua sellaisin voimin, että luulin viimeisenkin hengenpihauksen lähtevän ruumiistani. Mutta kanootin keula kohosi jälleen vedestä noustessamme ylemmäksi, jolloin melkein kaikki vesi virtasi pois perästä vieden kaiken irtaimen mennessään.
Tarkastellessani hidasta ja vaarallista kulkuamme näin, ettemme useinkaan päässeet tuumaakaan eteenpäin, vaan liuvuimme takaisin, joutuen joskus hyvin lähelle kallioita. Kanootissa olevat miehet saivat ponnistaa niin paljon kuin jaksoivat estääkseen sitä murskautumasta kiviin.
Kuljettuamme jonkun matkaa huomasin meidän joutuneen keskemmälle putousta kuin muut kanootit, ja rannalta kanoottiimme ulottuva köysi lauloi kuin harpun kieli veden painaessa meitä takaisinpäin. En tiedä mistä se johtui, mutta eräs parin sylen päässä keulasta oleva solmu veti omituisesti huomioni puoleensa ja pian näinkin sen antavan perään. Kanootissa olevat miehet näkivät sen myös ja huusivat kaikin voimin rannalla ja kalliolla oleville ystävilleen, että he antaisivat veneen liukua takaisin köyden uudestaan kiinnittämistä varten, mutta kuohujen pauhu esti heidän huutonsa kuulumasta selvästi, ja rannalla olevat miehet rupesivat kiskomaan vain kovemmasti luullen veneessä olevien toverien kehoittavan heitä vain suurempiin ponnistuksiin.
Solmusta esiinpistävät köydenpäät lyhenivät lyhenemistään ja meidän oli nyt vain odotettava, kestääkö se niin kauan, että pääsemme putouksen niskaan, vai aukeneeko se. Matkamme edistyi hitaasti ja olimme jo melkein turvassa, kun eräs myötävirtaan uiva tukki törmäsi kanoottimme keulaa vasten. Tätä lisäpainoa ei solmu voinut kestää, vaan aukesi.
Kanootti kääntyi heti kallioita vasten liukuen muutaman alapuolelle veden syöksyessä sen yli. Se kaatui melkein kyljelleen, jolloin siinä olevat kolme miestä syöksyivät kuohuihin. Olin joutunut mitä vaarallisimpaan tilanteeseen, sillä huolimatta ylitseni pursuavasta vedestä, joka oli melkein tukehduttaa minut, odotin joka silmänräpäys, että toinen köysi hankautuu poikki kallioita vasten, jolloin kanootti ja minä heti olisimme murskautuneet kuohuissa palasiksi. En voinut tehdä mitään pelastuksekseni, ja aika, jonka vietin tuossa asennossa odotellessani loppua, tuntui minusta iankaikkisuudelta.
Olin jo menettänyt kaikki toivoni ja rupesin rukoilemaan syntejäni anteeksi, kun tunsin kanootin tärisemisen loppumisesta, ettei köysi enää hankautunutkaan kallioita vasten. Sitten tunsin, miten minua jälleen kiskottiin veden läpi, ja kanootin pyörähdellessä ympäri kallioiden yli kulkiessaan jouduin usein sukkeloonkin.