Juuri viimeisellä hetkellä löin pääni niin kovasti jotakin puunkappaletta tahi kiveä vasten, en voi sanoa kumpaako, että pyörryin. Kun tulin tajuihini, huomasin makaavani rantakalliolla ja vanha Teta oli kumartunut puoleeni valellen otsaani vedellä. Huomattuaan, että olin avannut silmäni, käski hän minun olla iloinen, koska minulla on niin voimakas jumala, ettei hän ollut sallinut minun hukkua kuohuihin. Hänen lohdutuksensa ei tyynnyttänyt mieltäni juuri ollenkaan, sillä luultavasti oli tulevaisuudella varastossa minulle yhtä paljon kärsimyksiä kuin menneisyydelläkin oli ollut, ja kuolema niin ollen olisi ollut suuri laupeuden osoitus minulle. Teta kertoi minulle, että nuo kanootissa olleet kolme miestä olivat hukkuneet, jolloin en voinut olla ajattelematta, että kaikki kanssani vaaroihin joutuneet näyttivät joutuneen saman kovan kohtalon uhreiksi. Ensin Fumo ja Wanda, sitten Chaka ja Dala, ja nyt nämä kolme balabalaista olivat kaikki kuolleet, kun sitä vastoin minä, joka olin ollut suuremmissa vaaroissa kuin yksikään heistä, olin vielä hengissä.
Ajatellessani tätä haihdutti kumminkin kiitollisuuteni Jumalaa kohtaan pelastuksestani toivottomuuteni, ja Tetan avulla nousin istumaan ja katsoin ympärilleni. Näin, että tuo sivuuttamamme putous oli vain noustavanamme olevien koskien alimmainen osa, sillä niskassa olevan suvannon takana oli monta noin parinkymmenen jalan korkuista jyrkkää putousta, joiden niskaan miehet parhaillaan kiskoivat kanootteja.
Minut sijoitettiin nyt toiseen kanoottiin ja melottiin suvannon päähän. Teta, joka oli jälleen käärinyt vartalonsa ympärille tuon siteenäni ja luultavasti hänen ainoana vaatetuksenaan olleen kangaskappaleen, jäi myöskin veneeseen ja sain nojata päätäni hänen syliinsä. Hänen johdollaan kannettiin minut sitten hellävaroen kallioiden yli ja sijoitettiin toiseen kanoottiin, jossa me pian pääsimme balabalaisten kylistä suurimpaan, Kifuran komeaan hökkelikaupunkiin.
Päästyämme sinne vei Teta minut omaan majaansa ja rupesi hoitamaan ja ruokkimaan minua huolellisesti. Vaikka paranemiseni tapahtuikin hitaasti ja pitkäpiimäisesti, sain kumminkin vihdoin terveyteni ja voimani takaisin. Heti kun voin ruveta kävelemään, rupesin kiihkeästi suunnittelemaan pakoa ja aioin, jos suinkin oli mahdollista, lähteä myötävirtaan päästäkseni jälleen yhteyteen ystävieni Kareman, Tomin ja Jack Spratin kanssa. Huomasin kumminkin, että kaikkia liikkeitäni vahdittiin niin tarkasti, etten voinut ajatellakaan karkaamista. Kun uskoin aikomukseni Tetalle, sanoi hän, ettei sellaista kannattanut ajatellakaan. Hän käski minun vain jäädä tyynesti sinne, missä nyt olin, ja odottaa kärsivällisesti hetkeä, jolloin Kifura sallisi minun poistua.
Kysyttyäni, oliko kauppiasten tapa matkoillaan tulla aina Kitakaan asti, vastasi hän, etteivät putousten alapuolella asuvat ihmiset milloinkaan nousseet niiden niskaan ja senvuoksi voivatkin balabalaiset hallita koko joen yläjuoksun varrella tapahtuvaa kauppaa.
Näin lähetettävän suuria orjajoukkoja ja norsunluumääriä jokea alas, ja yritin lupaamalla mitä suurimpia korvauksia taivuttaa noita miehiä viemään sanan Karemalle, että olin vielä hengissä, mutta ponnistukseni saivat vain aikaan sen, että minun toimiani ruvettiin seuraamaan vielä tarkemmasti kuin ennen ja minut muutettiin Tetan asunnosta Kifuran majan vieressä olevaan pienempään majaan. Balabalaisten joukossa oloaikanani ei minua milloinkaan kohdeltu huonosti, koska minua pidettiin jonkinlaisena pyhänä olentona. Minulle annettiin aina tarpeeksi ruokaa ja kangasta, josta koetin valmistaa itselleni eurooppalaistyylisiä vaatteita. Alkuasukkaat ihailivat niitä niin kovasti, että minusta tehtiin heti Kifuran ja hänen ministeriensä hoviräätäli.
Koska minulla oli aina riittävästi ruokaa ja juomaa, vaivuin vähitellen sellaiseen välinpitämättömyyteen, ettei mieltäni kiinnittänyt muu kuin kuluvan päivän tapaukset enkä tiennyt ajan kulusta enää mitään. Seuraavat tapaukset herättivät minut vihdoin tuosta tilasta.
Kifura balabalaisineen tappeli aina jonkun naapuriheimon kanssa orjista ja norsunluusta ja muutamassa taistelussa kaatui sitten paljon balabalaisia ja Kifura itse joutui vangiksi. Tiedon hänen tappiostaan ja vangiksi joutumisestaan toi kylään eräs pappi, jonka piti viedä paljon kankaita, helmiä ja muuta tavaraa hänen lunnaikseen.
Kylän vanhimmat kutsuttiin kokoon neuvottelemaan asiasta, ja koska halusin tietää heidän päätöksensä, menin kuuntelemaan heidän keskusteluaan. Heti kun pappi huomasi minut, kysyi hän, mistä olin tullut ja mitä tekemistä valkoisella miehellä oli Kifuran kylässä. Kun hänelle kerrottiin, että olin Kifuran valkoinen mies, sanoi hän, etteivät he voi sietää, että Kifuralla on jotakin sellaista, jota ei heillä, hänen voittajillansakaan, ole. Mutta jos he luovuttavat minut heille, vapauttavat he Kifuran ja hänen miehensä enemmittä maksuitta.
Koska tuloni aiheuttama kummastus ja mielenkiinto olivat jo haihtuneet, eivät vanhimmat pitäneet minua enää juuri minkään arvoisena, vaan suostuivat mielellään ehdotukseen. Seuraavana päivänä läksi joukko miehiä, ottaen minut mukaansa, paikalle, jossa vaihdon piti tapahtua. Ennen poistumistani sain kumminkin sanoa jäähyväiset ystävälliselle suojelijattarelleni Tetalle, joka itki erotessamme, sanoen rakastaneensa minua kuin omaa poikaansa miehensä ja lastensa kuoleman jälkeen. Avattuaan erään tuohirasian, jossa hän säilytti kalleimpia aarteitaan, otti hän sieltä helminauhan, josta riippui kiiltävä simpukan kuoren kappale. Antaessaan sen minulle sanoi hän sen suojelevan minua monilta vaaroilta, sillä hänen miehensä oli saanut sen eräältä henkilöltä, joka oli vaeltanut melkein koko maailman ympäri.