Tulen lähellä, jossa muutamia puunkappaleita savusi, oli pari kolme puunkuoresta valmistettua laatikkoa. Melkein tulisijan vieressä oli kaksi huolellisesti valmistettua epäjumalankuvaa, mies- ja naispuolinen, joiden kauloissa riippui raskaita helmi- ja simpukankuorinauhoja ja joiden käsivarret ja jalat oli koristeltu lukemattomilla kuparirannerenkailla. Majassa ei ollut muuta aukkoa kuin ovi, ja savu oli värjännyt katon sisäpuolen kiiltävän mustaksi. Kului hetkinen, ennenkuin voimme nähdä selvästi. Tuon ajan kuluessa askaroi päällikkö muutamine vaimoineen jotakin hyvin nopeasti vuoteen luona, asettaen sitten jotakin keskelle lattiaa. Kun silmämme olivat tottuneet hämärään, näimme edessämme kolme melko suurta norsun torahammasta, jotka päällikkö sanoi mielellään myyvänsä Hatibulle. Hetken tinkimisen jälkeen suostui hän luovuttamaan ne seitsemästä kuparirannerenkaasta ja sadastaviidestäkymmenestä nuppineulasta.
Kun kauppa oli saatu päätetyksi, oli jo iltakin pimennyt, ja senvuoksi menimme majaamme nukkumaan. Seuraavana aamuna läksivät muutamat kylän asukkaat viemään hampaita meidän omaan leiriimme parin Hatibun miehen kanssa. Me loput läksimme tuohon kylään, johon meillä oli ollutkin aikomus matkustaa, ja saavuimme sinne mitään sen kummempaa tapahtumatta.
Oppaamme olivat kotoisin sieltä. Nähtävästi meitä odottavat alkuasukkaat olivat tulleet meitä vastaan ja nähtyään meidät toivottivat he meidät tervetulleiksi hyvin ystävällisesti. Mutta saavuttuamme heidän kyläänsä emme nähneet jälkeäkään Mona Mkulla-nimisestä päälliköstä, jonka, niin oli meille kerrottu, piti olla siellä meitä odottamassa.
Meidät vietiin ensin suuren katoksen alle, jossa kylän päällikkö, Russuna, lausui meidät tervetulleiksi. Hänen vieressään oli suuri tynnyrillinen alkuasukasten valmistamaa olutta, jota hän nyt ryhtyi tarjoilemaan meille juoden itse hieman joka mitallisesta merkiksi, ettei olut ollut myrkytettyä. Meidän oli pakko tyhjentää tuo tynnyri kokonaan, sillä ennen ei hän ruvennut mihinkään keskusteluihin kanssamme kauppa-asioista.
Mutta kaikkien asioiden on pakko jollakin tavalla loppua ja vihdoin: loppui Russunan olutkin. Hän kertoi sitten, että Mona Mkulla oli niin suuri päällikkö, etteivät muukalaiset saaneet milloinkaan tulla hänen kyläänsä, mutta seuraavana aamuna auringon noustua puiden latvojen yläpuolelle tulee Mona Mkulla sinne, missä nyt olemme, jolloin Hatibu saa keskustella hänen kanssaan monista asioista.
Huomasin, ettei tämä ollut Hatibulle ollenkaan mieleen, sillä hän oli otaksunut norsunluun kaupan olevan ainoan merkityksellisen asian. Nyt hän pelkäsi, että Mona Mkulla ryhtyy penkomaan muutamien arabialaisten kauppiaitten käyttäytymistä matkoilla ja heidän suhtautumistaan orjakauppaan. Muutamat norsunluuta ostamaan lähetetyt joukot olivat nimittäin ryöstäneet niitä niin paljon, että kauppiasten ja alkuasukasten välit olivat kovasti huonontuneet, ja Hamees ibu Sayf oli ankarasti kieltänyt sen kokonaan.
Huolimatta tästä kiellosta olivat muutamat pienet kauppiaat, joilla oli omat varastonsa, saatuaan usein luvan matkustaa Hamees ibu Sayfin karavaanin mukana, kun asettivat pyssynsä hänen käytettäväkseen, edelleenkin syylliset tuollaiseen, sillä vaihdettuaan kaiken tavaransa norsunluuhun, jota he sitten eivät suostuneet luovuttamaan Hamees ibu Sayfille tämän tarjoamasta hinnasta, ei heillä enää ollutkaan, millä ostaa ruokaa miehilleen, vaan oli heidän pakko turvautua konnan koukkuihin elääkseen. Tämän kaiken sain kuulla vasta myöhemmin, mutta nytkin jo voin huomata, että Hatibu nähtävästi oli hyvin levoton siitä, miten hänen keskustelunsa Mona Mkullan kanssa päättyisi.
Illan kuluessa puhui Hatibu kauan ja vakavasti miehilleen, jotka nostivat käsivartensa uskollisuuden merkiksi. Sitten he asestautuivat vanhoilla piilukkopyssyillä, jotka ladattiin ja joihin kiinnitettiin uudet piit. Sitäpaitsi eivät he hajautuneetkaan kylään yöksi, kuten heidän tapansa oli, vaan pysyivät yhdessä joukossa ja sytytettyään suuret nuotiot palamaan paneutuivat nukkumaan majan viereen, jossa Hatibu ja minä asuimme.