Muudan noista kanooteista oli seitsemänkymmenenviiden jalan pituinen, yhdestä ainoasta suunnattomasta puunrungosta koverrettu vene. Se oli niin korkeakin, että seisoessani sen vieressä töin tuskin yletyin katsomaan sisään, eikä käsivarteni ylettynyt sen yli. Parin muunkin kanootin pohjat olivat yhdestä puusta, mutta niiden keulat oli tehty jykeviin kaariin naulatuista lankuista, samoin kuin pienet keula- ja peräkannetkin. Puut, joista nämä kanootit oli koverrettu, olivat kasvaneet Uyoman vuoristossa. Ne sijaitsivat järven länsipuolella, josta ne siintivätkin, pohjoiseen päin paikasta, jossa nyt olimme.
Saatuamme ne suurella vaivalla veteen huomasimmekin, että nuo pari pienempää oli tilkittävä, ja meidän oli pakko vetää ne jälleen maalle. Hämmästyin nähdessäni Hatibun, Bilalin ja muiden zanzibarilaisten rupeavan tuohon työhön. He tekivät työnsä hyvin käyttäen raakaa pumpulia, joka kostuttuaan turpoaa niin kovasti, että saumat tulevat hyvin vedenpitäviksi. Kun kaikki oli saatu valmiiksi, sijoitimme kanootteihin kaiken norsunluumme ja suurimman osan orjistamme, jotka pelkäsivät hirveästi lähteä niin suurelle järvelle kuin Tanganjika oli, vaikka he eivät millään tavalla vetäytyneetkään käyttämästä noita pieniä kanootteja, joihin he olivat tottuneet omilla joillaan. Annoimme loput orjista päällikölle hänen kanoottien hoitamisessa näkemänsä vaivan ja häneltä avuksemme ottamiemme miesten maksuksi.
Nuo pienet kauppiaat, jotka olivat jääneet meistä jälkeen, olivat ponnistelleet äärettömästi saavuttaaksensa meidät kuormitettuine miehineen ennen lähtöämme järvelle. Ja juuri kun olimme irroittamaisillamme veneemme, tulikin heidän lähettämänsä mies rukoilemaan, että odottaisimme ja sallisimme heidän matkustaa kanssamme Kaweleen. "Niin", sanoi Hatibu, "asianlaita on aina vain sama. Tipololla on veneitä, ja nuo miehet haluavat niitä käyttää; Tipololla on pyssyjä, ja nuo miehet turvautuvat niihin. Aina he ovat Tipolon avun tarpeessa, ja sittenkin he tekevät Tipolon kieltämiä tekoja. Heidän tappeluissaankin on Tipolon toimittava välittäjänä." Koska veneissä ei kumminkaan ollut tilaa muille kuin meidän joukollemme, ei Hatibu ruvennut odottamaan, vaan lupasi lähettää veneet takaisin, jotta he saisivat käyttää niitä päästäkseen Kaweleen. Tämäkin oli enemmän kuin he mielestäni ansaitsivat, sillä meillä ei ollut heistä ollut muuta kuin vastusta ja vaaraa koko tuon ajan, jonka matkamme Nyangwesta Ruandaan oli kestänyt.
XXIV.
TANGANJIKAN YLI.
Ensimmäinen päivänmatkamme päättyi noin neljän penikulman päässä pohjoisessa sijaitseviin saariin, joihin nousimme lepäämään. Siellä me viivyimme iltaan asti, jottei meidän olisi pakko soutaa kuumassa auringonpaisteessa lähdettyämme lopullisesti pitkälle matkallemme. Toisella rannalla oleva paikka, johon meidän oli pyrittävä, oli eräs korkea niemi, jota Hatibu sanoi nimitettävän Kungweksi. Se oli eteläisin näistä saarista ja Kawelesta näkyvä, noin neljänkymmenen penikulman päässä oleva paikka.
Heti auringonlaskun jälkeen miehitimme kanootit. Se, johon Hatibu ja minä sijoituimme, oli melkein kokonaan zanzibarilaisten miesten hallussa. He liikuttelivat taitavasti suuria, pyöreästä puusta tehtyjä ja lyhyen paalun päässä olevan piikin ympäri kääntyviä airojaan. Muut kaksi kanoottiamme, joita näitten veneitten huoltajapäälliköltä palkkaamamme miehet kuljettivat, oli varustettu melko kapealapaisilla meloilla. Kaikki meikäläiset, lukuunottamatta noita onnettomia orjia, olivat hyvin iloissaan tietäessään saavansa pian puhutella omia kansalaisiaan, joilta he saisivat kuulla uutisia omista rakastamistaan saarista ja Unyanyembestä. Sitten he tiesivät saavansa pöyhistellä ja kerskailla olleensa Manyuemassa sekä mahtailla niiden rinnalla, jotka eivät milloinkaan olleet käyneet järven länsirannikolla. Soutaessaan lauloivat he nuotittomia lauluja, kuvaillen niissä, miten verrattomat makeanleivän päivät heille pian koittaisivat, ja ylistellen itseään urhoollisiksi ja kunnollisiksi miehiksi, koska he olivat saaneet niin paljon aikaan. Kun mies, joka lauloi soolo-osat, keksi jotakin erikoista, yhtyivät kaikki muut heti kuoroon nautinnolla, soutaen samalla niin kovasti, että tuo kömpelö vene vallan liiteli laineilla.
Järvi oli tänä kauniina yönä sanomattoman ihana. Toista neljännestään kuluttava kuu levitti pehmeää hopeanhohtoista valoaan aalloille, näyttäen meille samalla järveä ympäröivien vuorien ääriviivat. Istuin perääpitävän Hatibun vieressä peräkannella niin kauan kuin kuu oli näkyvissä. Huvittelin yksinkertaisesti, sillä raikas järvi-ilma ja tällainen vaivaton kulku tuntuivat minusta suloisilta. Kun kuu laskeutui lännestä näkyvien vuorten taakse ja miehet lopettivat laulunsa herkeämättä silti soutamasta, laskeuduin pitkäkseni ja kietouduttuani mattoihin rupesin katselemaan troopillisen taivaan loistavia tähtiä, jotka riippuivat tummansinisestä taivaasta kuin kultaiset lamput, kunnes nukuin nähdäkseni unta isästäni ja Petrelistä.
Uneksin olevani Petrelin kannella myrskyisenä yönä, ja koska en ollut oikein varuillani, kaatoikin kannelle syöksähtänyt aalto minut kumoon ja minä vyöryin veden mukana suojanpuoleiselle pyykatille — jolloin heräsin huomatakseni, että kanootti keikkui hirveästi puskiessaan vastatuulen korkealle kohottamia aaltoja vastaan ja että minä olin vyörynyt paikoiltani peräkannen toiselta puolelta toiselle. Tähtiä ei ollut enää näkyvissä yhtään, ja tuuli vihureineen oli synnyttänyt hirveän ristiaallokon. Noista kahdesta muusta kanootista ei näkynyt jälkeäkään, ja omaamme tuli alituisesti niin paljon vettä, että viiden miehen oli pakko ammentaa sitä yhtä mittaa pois, orjien maatessa kanootin pohjalla ja valittaessa ja kirotessa onnetonta kohtaloaan ja vaikeroidessa kovan meritaudin kynsissä.
Tuuli oli alkanut puhaltaa samalla kertaa sekä kaakosta että lounaisesta ajaen meidät niin kauaksi pohjoiseen Kungwesta, johon olimme olleet matkalla, että meidän olikin koetettava päästä toisen Kabogo-nimisen niemen suojaan. Koska maamatkamme Kaweleen siten melkoisesti lyhenisi, en ollut ollenkaan pahoillani, ja noin parin tunnin kuluttua pääsimmekin pieneen lahdelmaan, jossa olimme suojassa sekä tuulelta että aalloilta. Siellä oli vanha leiripaikkakin, ja pian me saimme nuotiot palamaan kuivataksemme vaatteemme ja keittääksemme ruokamme. Orjaraukatkin näyttivät olevan iloissaan pelastuttuaan luulemastaan suuresta vaarasta.