Heti kun kanootti oli tyhjennetty ja miehet olivat ruvenneet tilkitsemään sen aallokossa saamia vuotoja, ehdotti Hatibu minulle, että lähtisin hänen kanssaan niemen korkeimmalle kohdalle katsomaan näkyisikö toisia kanootteja.
Tultuamme sinne näimme toisen veneen taistelevan vielä aaltoja vastaan ja ilmeisesti koettavan päästä meidän ja Kungwen välissä olevaan suureen lahteen mennäkseen sitten Kungwehen suojaista rantaa pitkin. Toisesta, kaikkein suurimmasta, yhdestä puusta koverretusta kanootista emme nähneet jälkeäkään, ja Hatibu sanoi suuresti pelkäävänsä, että se niin ankarassa aallokossa kuin meillä oli ollut kestettävänä oli kaatunut ja kaikki siinä olleet ihmiset olivat hukkuneet tavaroineen. Hän käski sytyttää suuren nuotion merkiksi tuolle äsken näkemällemme kanootille. Kun se oli leimahtanut palamaan, näimme kanootin muuttavan suuntaansa ja saapuvan pian samaan lahdelmaan, johon mekin olimme päässeet suojaan.
Niin pian kuin se oli saapunut, kyselimme levottomina sen miehistöltä, oliko se nähnyt tuota hävinnyttä alusta, mutta he eivät sanoneet nähneensä sitä sitten saarista lähdettyä. Kuta pitemmälle yö kului kukkulalle asettamiemme vahtien mitään huomaamatta, sitä taipuvammat olimme me muut myöntämään oikeaksi Hatibun otaksumisen että kanootti miehistöineen oli painunut aaltoihin.
Sanoin heille, että vaikka se olisikin kaatunut ja tyhjentänyt sisältönsä aaltoihin, ei se kumminkaan ollut voinut upota, ja ehdotin senvuoksi, että lähtisimme sitä etsimään pelastaaksemme mahdollisesti sen varassa pysyttelevät ihmiset. Ehdotukseni ei saanut kannatusta, sillä kanoottien soutajat sanoivat olevansa liian väsyneitä voidaksensa lähteä vesille jälleen. "Ja sitäpaitsi tulee jo yö", huomauttivat he, "ennenkuin pääsemme lähtemäänkään." Painostin kumminkin, että meidän oli etsittävä tovereitamme, ja vihdoin vaikuttivat puheeni sen verran, että Hatibu päätti seuraavana aamuna päivän koittaessa lähteä heitä hakemaan.
Kanootin poissaolo suretti meitä ja pahoitti mielemme niin, ettei leiritultemme ääressä sinä yönä laulettu eikä laskettu leikkiä, kuten edellisenä yönä veneessä. Auringon laskiessa aikoi Hatibu kutsua tähystäjät pois ja käskeä sammuttaa merkkinuotiot, mutta minä sain hänet taivutetuksi niin, että hän antoi niiden palaa. "Sillä voihan olla mahdollista", sanoin minä, "että nuo poissa olevat kelluvat jossakin selällä turvallisesti, ja heti tulen nähtyään tulevat he tietysti tänne menemättä Kungwehen."
Hän suostui siihen ja siinä hän menettelikin viisaasti, sillä aamuyöllä kuun laskeuduttua kuulimme melojien laulua ja hetken kuluttua liukui tuo kaivattu kanootti lahdelmaan. Sen miehistön kertomus oli hyvin lyhyt ja yksinkertainen. Oltuaan noin tunnin järvellä olivat he huomanneet parin heikäläisen jääneen maihin ja heidän oli ollut pakko palata niitä hakemaan. Mutta kun tuuli oli juuri silloin kiihtynyt, olivat he pysyneet maissa kunnes se oli jälleen tyyntynyt, mikä tapahtui vasta iltapäivällä. Silloin olivat he lähteneet vesille suunnaten kulkunsa Kungwetä kohti, mutta huomattuaan tulemme heti auringonlaskun jälkeen olivat he kääntäneet keulan Kabogota kohti.
Kaikki muuttui nyt kuin taikaiskusta, ja huolimatta yöstä alkoivat miehet tanssia ja laulaa välittämättä ollenkaan seuraavan päivän kovasta työstä. Paljon ennen päivän koittoa oli kanootit kuormitettu, ja päästyämme järvelle suuntasimme matkamme rannikkoa pitkin Kawelea kohti. Sievä etelätuuli rupesi pian puhaltamaan. Käänsimme keulat maihin ja leikattuamme rannalta muutamia bamburuokoja mastoiksi levitimme kangaskappaleita ja mattoja jonkinlaisiksi purjeiksi, jotka auttoivat kulkuamme melkoisesti. Noin kello kahden aikaan päivällä sivuutimme vuolaan Malagarazin punaisesta mudasta muodostuneen pitkän suistomaan ja rupesimme lähestymään nientä, jonka takana Kawele kuulemma sijaitsi. Vaikka tuuli tyyntyikin auringon laskeutuessa, jatkoivat miehet kumminkin työtään, ja kun he vihdoin lakkasivat soutamasta, olimme vain puolen tunnin matkan päässä päämäärästämme. Ainoa syy, miksi emme menneet perille asti, oli, ettei pelätystä Manyuemasta norsunluuta ja orjia kuljettavan karavaanin sopinut mennä kaupunkiin niin mitättömillä kulkuneuvoilla kuin kalastajakanooteilla. Ei, vaan sen mennessä sinne oli ammuttava, rummutettava ja heilutettava lippuja. Kaikki norsunluun kantajat oli järjestettävä kulkemaan edellä, jotta ihmiset selvästi huomaisivat, millaisia rikkauksia Tipolo oli koonnut kauas ulottuvilla matkoillaan.
Heti kun auringon ensimmäiset säteet alkoivat kullata idässä sijaitsevien vuorten huippuja, nousivat kaikki makuultaan ja hienouksia, joiden olemassaolosta minulla ei ollut aavistustakaan, jaettiin kaikille. Manyuemalaisia keihäitä ja kilpiä ja kaikenlaisia Nyangwen takana käydyissä taisteluissa saamiamme voitonmerkkejä asetettiin nähtäviksi, etu- ja peräkannella olevat rummut laitettiin käyttökuntoon ja kanoottimme perään pystytti Hatibu valko- ja punaraitaisen lipun, johon oli kirjoitettu muutamia koraaninlauseita. Miehemme saivat seepran harjasta tahi puhvelin taljoista valmistetut päähineet, ranteet ja nilkat koristettiin helmi- ja kuparirannerenkailla, ja kaikki, jotka olivat pyssyjen onnellisia omistajia, saivat paljon ruutia.
Niin pian kuin nämä valmistelut oli suoritettu, lähdimme jälleen matkalle, ja kaikkien kolmen kanootin miehistöt alkoivat laulaa iloista laulua. Muita surullisia kasvoja en voinut huomata kuin noiden onnettomien orjien, joiden lukumäärää olivat kuolemantapaukset ja kaupat pahasti vähentäneet Nyangwesta lähtömme jälkeen. Rannalla olevat ihmiset kuulivat pian miestemme laulun, ja pieniä katselijajoukkoja alkoi kokoutua rannan mataloille punaisille kallioille katselemaan Tipolon veneiden paluuta kaukaisesta Manyuemasta. Muutamat heistä näyttivät rientävän viemään sanaa arabialaisille ja Zanzibarista kotoisin oleville vapaille miehille, että nuo, jotka olivat uskaltaneet lähteä järven poikki kaukaisiin ja outoihin maihin, olivat nyt palanneet.
Pian kuulimme rumpujen pärinää ja torvien toitotustapa saavuttuamme lähemmäksi rantaa ja kierrettyämme muutaman niemekkeen olikin meillä jo edessämme Kawele arabialaisine taloineen ja täydessä käynnissä olevine markkinoineen. Markkinarahvaan joukossa oli paljon valkoisiin vaatteihin pukeutuneita arabialaisia tulossa maihinnousupaikalle ja heidän mukanaan miehiä, jotka pärisyttivät rumpuja, puhalsivat torviin, huusivat ja tanssivat. Siihen me vastasimme oikein kuninkaallisesti, sillä en mitenkään olisi voinut uskoa, että ihmiskurkuista lähtee sellainen möly, kuin meikäläiset lähestyessään laituria päästivät, ampuen vielä lisäksi pyssyillään, rummuttaen ja puhaltaen torviin. Tuo yleinen riemu tarttui niin minuunkin, että huusin kurkkuni käheäksi ja ammuskelin kuin hullu Hatibun minulle luovuttamalla pyssyllä.