Kolme kertaa oli meidän soudettava edestakaisin pitkin rantaa ennen maihinnousuamme. Sitten asetimme veneemme vierekkäin keulat rantaan päin ja huoahdimme hetkisen. Kun me sitten syöksyimme maata kohti, muutimme ammuntamme oikein pikatuleksi ja huusimme kovemmin kuin milloinkaan ennen.
Heti kun kanoottien keulat koskettivat maahan, tarttuivat niihin sadat palvelusintoiset kädet vetäisten veneet kauas rannalle. Silmänräpäyksessä oli Hatibu miehineen noiden odottavien ystäviensä sylissä, jotka heittivät norsunluun ja muut tavarat heti selkäänsä viedäkseen ne Tipolon taloon. Naiset ja lapsetkin, pienet neli- tahi viisivuotiset pojannulikat, olivat tulleet vastaan haluten kantaa jotakin, mitä tahansa, sillä ei ollut väliä, kunhan se vain oli noille Manyuemasta tulleille miehille kuuluvaa tavaraa.
Hälinä oli sellainen, että sitä on mahdoton kuvata. Ensiksikin oli siellä tuo kaikkialta järven rannoilta sinne kokoutunut markkinarahvas, joka Kawelen markkinoilla sai tavaransa kaupaksi. Siellä oli myytävänä sekä tuoretta että kuivaa kalaa, lihaa, lintuja, munia, Ubwarin hamppua, Uviran rautaa ja saviteoksia, Uvinzan suolaa, norsunluuta ja orjia. Heimot voitiin erottaa toisistaan tatuoimistavoistaan, tukkalaitteistaan ja asestuksestaan. Sitten siellä oli arabialaisia zanzibarilaisine miehineen ja wanyamwesiläisine kantajineen, jotka kaikki olivat nyt lopettaneet ostamisensa ja myymisensä toivottaaksensa tervetulleiksi Manyuemasta palanneet ystävänsä.
Kului monta tuntia, ennenkuin tulomme aiheuttamat kiihtymys ja ilo olivat tyyntyneet. Mieleni muuttui vastoin tahtoanikin surulliseksi, koska siellä ei ollut ketään erikoista ystävää toivottamassa minua tervetulleeksi, semminkin, kun mitättöminkin tovereistani helposti löysi ihastuneita kuuntelijoita kummallisille kertomuksilleen ihmeellisistä seikkailuista. Huomasin kumminkin, ettei Hatibu ollut unhottanut minua, sillä minulle annettiin erikoinen huone, ja ateria, joka tuotiin eteeni, oli sellainen, etten Nyangwessa olevassa Tipolon talossa ollessani ollut sellaisesta voinut uneksiakaan. Curryä, riisiä, kalaa, pihviä, vehnäpullia, makeisia, voita, kahvia ja maitoa oli pöydälläni enemmän kuin jaksoin syödä. Jos minulla olisi ollut pohjaton vatsa, kuten Jättiläistentappaja-Jaakolla, tahi niin hyvä ruokahalu kuin Osterinsyöjä-Dandolla, en olisi kumminkaan jaksanut syödä kaikkia eteeni kannettuja ruokia. Hatibu seisoi vieressäni kehoittaen minua syömään ja selitellen, että Ujijin Kawelessa oli tarpeeksi kaikkea. Sitten hän lisäsi, etteivät arabialaiset olisi tyytyväisiä, ellen söisi kaikkia heidän lähettämiään herkkuja.
Hetken kuluttua huomasi kumminkin Hatibukin sen mahdottomaksi ja opasti minut erään suuren talon kuistikolle, johon etevimmät arabialaiset olivat kokoutuneet kuuntelemaan uutisia Tipolosta ja Manyuemasta ja kertomaan meille, mitä oli tapahtunut Tipolon veljen lähdettyä Kawelesta. Jokaisen Manyuemassa käyneen miehen nimi tahdottiin tietää. Kuullessaan, että se tahi se oli kuollut, sanoivat he: "Jumalan tahto, Jumalan tahto", mutta saadessaan tietää sen tahi sen olevan vielä hengissä, kysyivät he heti: "Kuinka monta orjaa ja paljonko norsunluuta hän on hankkinut?" Kertomusta tuosta taistelusta, johon ainoastaan Hatibu, Bilal ja minä koko joukostamme olimme ottaneet osaa, kuunneltiin hyvin tarkkaavaisesti, ja heidän hämmästyksensä oli ääretön, kun kuulivat, että minä, valkoinen mies, olin päässyt hengissä niin monista vaaroista ja vastuksista.
Hatibu ja hänen toverinsa saivat vastata monien kysymyksiin, mihin nuo muut hänen mukanaan olleet miehet olivat joutuneet, ja selitettyään asian tyydyttävästi saivat he vasta ruveta kyselemään millaisessa kunnossa Kawalesta rannikolle johtava tie oli. Meille sanottiin, että tie oli hyvä ja sen varrella asuvat heimot ystävälliset. Muita rauhattomuuksia ei ilmoitettu viime aikoina olleen kuin eräs watutalaiskaravaanin hyökkäys, joka oli kumminkin torjuttu niin perinpohjaisesti, ettei sellaisen uudistumista kenenkään tarvinnut pelätä pitkiin aikoihin.
Elämä alkoi niin ollen tuntua aivan ruusuntuoksulta, ja paneutuessani nukkumaan sinä iltana tuntui minusta tuo aika, jolloin jälleen saisin nähdä omia kansalaisiani ja kuulla omaa äidinkieltäni, olevan hyvin lähellä.
XXV
VASTUKSIA JA VAAROJA.
Vaikka Hatibu olisikin yhtä mielellään jatkanut matkaamme kuin minäkin, oli hänellä kumminkin niin paljon asioita, että meidän oli viivyttävä Kawelessa monta viikkoa, sen sijaan että olisimme suoriutuneet lähtemään sieltä muutamissa päivissä, kuten ensin olin luullut. Minulla oli kyllä niin hyvä asunto, ruoka ja ystävällisten arabialaisten antamat hyvät vaatteet, ettei minulla ollut mitään valittamista mutta kumminkin odotin ikävöiden tuota hetkeä, jolloin meidän jälleen oli lähdettävä eteenpäin.