Neuvottelut saadaksemme mennä sen yli kysyivät sekä aikaa että kärsivällisyyttä. Kun vihdoinkin kaikki oli saatu järjestetyksi, ajattelin, että meitä ja tavaroitamme toiselle rannalle vievät veneet olisivat varmasti aivan mitättömät. Saapuessamme virran rannalle, joka oli kaislojen peitossa, noin tuntia jälkeen auringonnousun emme nähneet merkkiäkään miehistä emmekä kanooteista, jotka oli luvattu varustaa meille maksettuamme niistä kunnollisen korvauksen. Hatibu lähetti heti sanan päällikölle, että tämä kiiruhtaisi miehiään. Istuuduimme kärsivällisesti odottamaan niiden takaisin tuloa juuri kaislikon laidassa olevalle pienelle ylängölle. Pian näimmekin parin miehen pään sukeutuvan esiin kaislikosta ja Hatibu huusi "Pysähtykää, pysähtykää, me näemme teidät jo!"
Kaikki miehet yhtyivät hänen huutoonsa ja tartuttuaan kantamuksiinsa tunkeutuivat he kaislikon läpi virran rannalle. Sieltä me löysimme pari esinettä, joita ehkä joskus maailmassa oli sanottu kanooteiksi, mutta nyt ne olivat sellaisessa kunnossa, ettei tuo nimitys sopinut niille ollenkaan. Ne olivat ohuista puunkuorista tehtyjä, parikymmentä jalkaa pitkiä kapineita, joiden keulat ja perä oli puristettu yhteen ja ommeltu niin, että ne oli saatu muodostumaan noin viisitoista tuumaa leveiksi ja kaksitoista tuumaa syviksi kaukaloiksi. Niiden toisessa päässä, joko keulassa tahi perässä, en voi sanoa kummassako, seisoi mies, joka kuljetti tuota hullunkurista alustaan pitkällä sauvoimella tyrkkien kareista ja soutaen silloin, kun sauvoin ei ylettynyt pohjaan. En kuuna kullan valkeana ollut nähnyt niin hauraita ja huojuvia veneitä, ja senvuoksi rupesin pelkäämäänkin, ettemme pääsisi niillä yli kunnollisesti, semminkin, koska minulle oli kerrottu, että joessa oli hirveän paljon krokodiilejä. Jos toinen vene sattuisi kaatumaan, olivat toisen mahdollisuudet kuin kaksi yhtä vastaan sen hyväksi, että nuo hirviöt kaataisivat senkin.
Yksi ainoa mies kuormineen ja kuljettaja upottivat jo tuon hauraan kaukalon syvemmälle kuin oli oikein terveellistä. Seurasin levottomana ensimmäisen parinkymmenen miehen suuruisen joukon ja heidän kantamuksiensa ylikuljettamista. Koska en huomannut mitään onnettomuutta, rohkaisin mieleni ja astuin varovaisesti ja sievästi kanoottiin. Polvistuin sen pohjalle ja tartuttuani sen laitoihin, jos nyt niitä sellaisiksi voitiin sanoa, käskin tyrkkäämään veneen ulommaksi. Veden poristessa rystysiäni vasten ja silloin tällöin ryöpsähtäessä veneeseenkin luulin jo varmasti joutuvani perikatoon, mutta musta kuljettajani oli niin näppärä pitämään heilakkaa purttaan kohdallaan kuin nuorallatanssija ja niin pääsin toiselle rannalle, ollen kiitollinen, että olin jollakin keinoin onnistunut kulkemaan Malagarazin yli terveenä ja vahingoittumattomana.
Niin pian kuin olin päässyt yli, käski Hatibu minun mennä Bilalin ja jo ylipäässeitten miesten kanssa erääseen läheisyydessä olevaan kylään, johon meidän oli määrä asettua yöksi. Hän lisäsi vielä, että nyt olivat meidän ja Unyanyemben välillä olevat vaikeudet ja vaarat loppuneet. Läksimme heti liikkeelle ja saavuimme pian erääseen suureen linnoitettuun kylään, jossa majoja oli varattu meille asunnoiksi. Katsellessani sen huolellisesti valmistettuja varustuksia tuntui niiden merkitys sanovan minulle, että seutu oli kaikkea muuta, mutta ei rauhallinen, ja ajattelin, että Hatibu oli puhunut toivorikkaammasti kuin hänellä oli ollut oikeus.
Kylän päällikkö tuli juttelemaan kanssamme ja katselemaan valkoista miestä. Bilal kuuli häneltä, että watutalaiset, joista me jo olimme kuulleet Ujijissa, olivat vielä sotajalalla. "Ne ovat polttaneet monta kylää ja olisivat varmasti hyökänneet tämänkin kimppuun, ellei muisto eräästä entisestä taistelusta, jossa he kärsivät suuren tappion, olisi pitänyt heitä loitolla", sanoi päällikkö. Nämä olivat todellakin huonoja uutisia. Päällikön uutisten todenperäisyyden todistivat sinä iltana pakolaiset, jotka olivat rientäneet sinne noiden ryövärien hävittämistä kylistä. Kun yö pimeni, näimme liekkien punaavan taivaan niillä tahoilla, missä nuo ryövärien murhan- ja ryöstönhimon loputtua palamaan sytytetyt kylät olivat. Minulle kerrottiin, etteivät watutalaiset milloinkaan säästä miehiä, vaimoja eivätkä lapsia, ja ainoa turva heidän hyökkäyksiltään oli pako tahi onnistunut vastustaminen.
Hatibu ja Bilal tulivat hyvin levottomiksi kuultuaan nämä uutiset, ja vaikka he eivät epäilleetkään, että päällikkö puhui totta sanoessaan voivansa puolustautua linnoitetussa kylässään vaikka kuinka hurjia watutalaisten hyökkäyksiä vastaan, eivät he halunneet sotkeutua sittenkään taisteluun heitä vastaan ja menettää aikaa, vaan alkoivat neuvotella, miten he voisivat karttaa heitä. Johtaja, joka myös oli läsnä neuvottelussa, sanoi: "Watutalaiset ovat hyvin hurjia. He ovat kuin hulluja ja vihaisia kuin paholaiset."
"Sen me kyllä tiedämme", vastasi Hatibu. "Emme kysy nyt teiltä, mitä kaikki ihmiset tietävät. Haluamme kuulla ymmärtäväistä puhetta emmekä tyhmyyksiä."
"Niin", vastasi mies, "tie Unyanyembeen ei ole pitkä. Se ei kumminkaan hyödytä teitä ollenkaan, sillä watutalaiset ovat siellä."
Mielestäni ei kannattanut puhutella miestä, joka vastaili tuohon tapaan, ja sanoinkin sen Hatibulle. Hän sanoi tuon miehen tietävän toisen pitemmän tien. "Ja jos hän vain ehdottaa", lisäsi hän, "että matkustaisimme sitä, käy kaikki mainiosti, mutta jos minä vihjaisen sinne päinkään, kieltää hän jyrkästi."
Oltuamme jonkun aikaa ääneti sanoi Hatibu, ettei kyläänkään jääminen kannattanut ja aikoi senvuoksi palata Ujijiin.