Kuullessaan sen näytti johtaja vaivautuneelta ja sanoi: "Aiotteko palata takaisin? Ei! Norsunluu jääköön tänne ja te saatte mennä, mutta minä aion miehineni lähteä kotiimme veljiemme luokse. Me emme ainakaan käänny takaisin!"
Nyt seurasi toinen pitkä vaitiolo, jonka johtaja vihdoin rikkoi sanoen: "Kuulkaahan minua, herrat! Tiedän erään toisenkin tien, jonne watutalaiset eivät tule, mutta se on hyvin pitkä. Meidän on oltava monta päivää metsissä ja erämaissa näkemättäkään kyliä. Mutta jos herrat käskevät, lähden minä miehineni tuollekin tielle, ja me saavumme varmasti Unyanyembeen turvallisesti."
Tätä oli Hatibu juuri odottanutkin, mutta ei halunnut ilmaista mielihyväänsä suostumalla heti, vaan oli muka taipuvaisempi seuraamaan johtajaa tuota tavallista tietä. Vihdoin hän sanoi suostuvansa johtajan ehdotukseen, jolloin tämä hyppäsi heti seisoalleen sanoen: "Lähtekäämme siis heti! Nyt on jo yö ja watutalaiset nukkuvat. Aamulla olemme jo kaukana heistä ja huomenillalla saavumme Kawendin vuoristoon, johon ne eivät voi meitä seurata."
Silmänräpäyksessä oli tulinen touhu käynnissä. Kun nukkuvat miehet oli herätetty, sidottiin taakat heidän hartioilleen, ja sitten kuin päällikkö oli taivutettu kauniilla lahjalla aukaisemaan kylänsä portit, poistuimme nopeasti.
Koko yön kuljimme sitten erästä kapeata polkua ja huomasimme aamulla olevamme erään vuorisen maan rajalla. Pohjoisessa olevat laajat alankomaat olivat enimmäkseen metsäiset mutta lukemattomista aukeamain keskellä olevista kylistä kohoava synkkä savu ilmaisi, että watutalaiset olivat sielläkin tekemässä pahoja töitään. Etelästä taasen näkyi vain tasahuippuista vuoristoa, jonka äkkijyrkät sivut kohosivat suurista viidakoista. Edessämme oli Kawendin ylätasanko, jonka yli polkumme johti.
Pysähdyimme hetkeksi levähtämään ja keittämään hieman ruokaa, mutta pian huusivat nuo rautalihaksiset wanyamwesiläiset, että oli jo aika lähteä, ja vaikka olin väsynyt ja uninen, oli minun pakko seurata mukana. Pian kiipeilimme me nopeasti vuorten rinteillä erästä suurta jokea kohti, joka näkyi alempaa. Kysyin Hatibulta, pääsisimmekö sen yli, koska se näyttää liian leveältä kahlattavakseni. "Ja eihän täällä ole kyliäkään", sanoin, "joista voisimme saada kanootteja lainaksi, kuten Malagarazin yli kulkiessamme."
"Niin kyllä", sanoi Hatibu, "mutta johtaja sanoo meidän pääsevän sen yli ruohoa pitkin."
"Ruohoako pitkin? Miten sellainen käy päinsä?"
"Odota, Frank, niin saat sitten nähdä", vastasi Hatibu.
Seuratessani miehiä ihmettelin vieläkin tuota asiaa. Mutta lähestyessäni joen rantaa hämmästyin huomatessani muutamien miesten jo olevan toisella rannalla ja muutamien kävelevän, kuten olin näkevinäni puiden ja ruohokon välitse, joen pinnalla. Tultuani veden rajaan näin, että vaikka sekä oikealla että vasemmalla puolellamme olikin avovettä, oli joen pinta juuri meidän kohdaltamme peitetty papyrys- ja muilla vesikasveilla kuin matolla, joka oli tarpeeksi paksu ja kestävä kannattamaan meidän painomme yli kulkiessamme. Kaikki miehemme näyttivätkin epäröimättä uskaltavan lähteä tuolle jo näöltäänkin petolliselle pinnalle.