"Näetkö nyt, miten se käy päinsä, Frank?" kysyi Hatibu, "Seuraa minua ja astu aina samaan paikkaan kuin minäkin, koska siinä on joskus reikiäkin, jollaiseen putoaminen on sama kuin kuolema."
Mitään käskyä ei olisi kumminkaan tarvittu varovaisuuteni terästämiseksi, sillä tuo mukautuva ja keinuva pinta synnytti omituinen epävarmuuden tunteen. Mutta me pääsimme kumminkin toiselle puolelle vaurioitta, ja ennen pimeää olimme jo saapuneet Kawendin ylätasangolle.
Mutta vaikka meillä ei ollutkaan mitään pelättävää ihmisvihollisilta, huomasimme kumminkin pian, että meidän oli taisteltava muita vaaroja, vaikeuksia ja tukalia oloja vastaan.
Ensiksikin olivat vuoriston harvalukuiset asukkaat eronneet pieniin kyläkuntiin melkein luoksepääsemättömille kallionhuipuille. Niissä ei ollut tavallisesti kuin pari tahi kolmekymmentä henkilöä kumpaakin sukupuolta ja kaikenikäisiä, ja jokainen tuollainen pieni yhdyskunta oli sodassa naapuriaan vastaan. Kun koetimme lähestyä heitä saadaksemme elintarpeita, sulkivat asukkaat kaikki tiet, vyöryttivätpä usein kiviäkin niiden niskaan, jotka halusivat puhutella heitä. Joskus päästessämme heidän luokseen, eivät he voineet luovuttaa meille kuin osan pienistä varastoistaan tarpeittemme tyydyttämiseksi.
Ruoan puute ei ollut omansa helpottamaan vuorten rinteille kiipeämistä eikä avaamaan meille teitä rotkojen piikkisen kasviston läpi. Kun me viiden ankaran ja vaivalloisen päivän kuluttua pääsimme tämän ylätasangon rajalle ja näimme suuren kylän edessämme, huusimme ilosta, sillä nyt luulimme saavamme ostaa ruokaa niin paljon, että voisimme ottaa sitä evääksikin tuolle pitkälle, asumattomalle, viidakkojen halki kulkevalle Kawendin ylätasangon ja ensimmäisten Ugaran kylien väliselle taipaleelle Ugaran läntisimpiä osia sanottiin tavallisesti Unyamwesiksi eli Kuun maaksi.
Mutta ilomme olikin ennenaikainen, sillä tullessamme lähemmäksi kuulimme rumpujen pärisevän ja näimme alkuasukkaiden olevan valmiita tappeluun. Ainoa vastaus, jonka sanansaattajamme, mentyään ilmoittamaan asukkaille aikeittemme rauhallisuudesta ja maksukyvystämme, saivat, oli oikea nuolisade. Sananviejämme ilmoittivat palattuaan heidän vastauksensa. Saimme lähteä siis niine hyvinemme nälkäisinä ja väsyneinä taas matkalle. En ollenkaan epäile, että Hatibu olisi mielellään hyökännyt noiden töykeiden neekerien kimppuun, jos hänellä vain olisi ollut pieninkin mahdollisuus voittaa. Hän sanoi, että heidän jyrkän vuorenseinämän juurella olevan kylänsä takana oli monta luolaa, joihin he voivat paeta ja joissa he säilyttivät elintarvevarastojaan. Hän oli hyvin vihainen muutamille kauppiaille, joiden hän sanoi tulevan näille seuduille ryöstämään alkuasukkaita orjiksi ja siten usuttamaan alkuasukkaita kaikkien vierasten kimppuun.
Lähestyessämme metsiä joiden läpi meidän nyt oli kuljettava, oli tiemme varrella muutamia suuria peltoja, joissa kasvava maissi oli melkein kypsynyttä. Niistä me saimme evääksemme sen verran ruokaa, että se riitti muutamiksi päiviksi. Muuten olisimme tuskin voineet välttää kuolemista nälkään.
Johtajamme, joka oli sanonut tuntevansa tämän tien aivan tarkasti, oli pian pakko tunnustaa valehdelleensa, ja meidän oli vain kuljettava arviolta siihen suuntaan, johon halusimme matkustaa. Senvuoksi saavuimmekin usein joille, vuorille ja soille, jotka hidastuttivat suuresti kulkuamme. Onneksi huomasimme pian, että seuduilla oli ruokavaroja runsaasti. Onnistuimme ampumaan muutamia antilooppeja ja yhden, joka luullakseni oli hirvi. Ammuimme muutamia puhveleitakin, joista saimme suuren määrän lihaa kreivin aikaan, siliä maissimme oli silloin jo loppunut. Silloin kun miehillämme ei ollut mitään pataan panemista söivät he hirmuisen suuria ja komeita sieniä, puissa kasvavaa jäkälää, ruohoja ja lehtiä täyttääksensä vatsansa vaatimukset.
Ruoan hankkiminen ei ollut kumminkaan niin vaaratonta kuin voidaan ehkä luulla, minkä pari elävästi mielessäni säilynyttä tapausta osoittavat. Kun me eräänä päivänä kuljimme hitaasti eteenpäin kenenkään huutelematta tahi laulamatta, millä tavalla afrikalainen tavallisesti virkistää matkan rasittamaa mieltään, hämmästyin nähdessäni kantajien äkkiä pelästyvän. He heittivät nimittäin kantamuksensa nopeasti maahan ja juoksivat lähimpien puiden luo kiiveten niihin. Hatibu käski minun seurata häntä ja vikkelästi kuin apina kiipesi hän erään akaasian alemmille oksille huolimatta sen piikeistä. Seurasin häntä sinne tietämättä oikein mitä tein ja istuuduin hänen viereensä.
Juuri kun olin päässyt sinne, kuulin tieltä kavioiden kopsetta ja katsoessani sinne näin erään puhvelihärän tulevan tietä pitkin niska kyyryssä ja harja pystyssä puskien mennessään irroitettuja taakkoja ja kantamuksia. Sitten se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Onneksi ei se ollut saanut mitään vahinkoa aikaan, ja kun me jälleen olimme koossa, nauroimme toistemme hullunkuriselle paolle. Pyssyjen omistajat olivat pahoillaan etteivät olleet ennättäneet niitä käyttää, jolloin ei puhveli olisi päässytkään rankaisematta jatkamaan matkaansa.