Seuraavana aamuna havahduin luolan edessä kasvavien akasia- ja laakeripensaitten oksiin kätkeytyneitten punatulkkujen ja matkijain lauluun.
Poimin aamukasteen kostuttamia magnoliakukkasia ja asetin ne vielä nukkuvan Atalan päähän, toivoen, uskoni mukaan, jonkun kuolleen rintalapsen sielun laskeutuvan aamukasteen mukana kukkaan ja onnellisen unen johdattavan tuon nuoren sielun Atalan poveen.
Sitten läksin etsimään isäntääni. Tapasin hänet istumassa kaatuneen, ikivanhan hongan rungolla, kaapu ylöskäärittynä, rukousnauha kädessään. Hän ehdotti, että lähtisimme, koska Atala vielä nukkui, lähetysasemalle. Suostuin ehdotukseen, ja me läksimme heti matkaan.
Laskeutuessamme alas vuorelta, huomasin muutamien taramien kyljissä salaperäisiä merkkejä, joita henget kai olivat kirjoitelleet, arvelin. Erakko selitti itse kaivertaneensa ne, ja sanoi niitten olevan erään entisajan kirjailijan Homeron säkeitä sekä muutamia vieläkin vanhempia Salomonin runoja. Mielestäni vallitsi noissa ikivanhoissa, kaarnaan piirretyissä runoissa, tuossa iäkkäässä erakossa, joka ne oli kaivertanut, ja itse noissa vanhoissa tammissa salaperäinen sopusointu.
Hänen nimensä ja ikänsä sekä lähetysaseman vuosiluku oli myöskin kaiverrettu puitten juurella kasvavaan, leveälehtiseen jättiläisrunkoon. Ihmettelin, että hän oli tuollaiseksi muistomerkiksi valinnut niin hataran aineen, mutta hän vastasi:
— Se säilyy siinä kyllä yli minun aikani, ja on aina arvokkaampi kuin se vähä, minkä minä olen toimittanut.
Me saavuimme erään laakson suulle ja minä sain nähdä jotakin ihmeellistä: luonnollisen sillan, jommoisia on Virginiassa ja joista sinä ehkä olet kuullut puhuttavan. Ihmiset, ja etenkin sinun kotimaasi asukkaat, matkivat usein luontoa, mutta heidän jäljittelynsä on monasti perin pientä ja vähäpätöistä. Tulos on aivan toinen, kun luonto koettaa jäljitellä ihmistöitä. Se rakentaa siltoja vuorenhuipuilta toiselle, raivaa teitä pilviin, luo jokia kuin kanavia, muodostaa vuorista pylväitä ja kaivaa meret vesialtaiksi.
Me kuljimme tuollaisen sillan alitse ja näimme edessämme toisen ihmeen: lähetysaseman intiaanilaisen kalmiston eli Kuolon lehdon.
Isä Aubry oli sallinut vastakäännettyjen haudata kuolleensa isiensä tavalla ja säilyttää haudoillaan pakanalliset nimensä. Hän oli tyytynyt vain ristillä vihkimään paikan.
Maa oli — kuten yhteiset kalmistot ainakin — jaettu yhtä moneen osaan kuin seurakunnassa oli perheitä. Jokainen osa muodosti itsessään pienen lehdon, johon kukin oli istuttanut mielensä mukaisia kasveja. Puro kiemurteli verkkaan ja äänettömänä näiden lehtojen välissä. Sitä nimitettiin Rauhan puroksi.