10.
Kas tämännäköinen on vankikoppini:
Kahdeksan jalkaa joka suunnalle. Neljä laastimatonta kiviseinää, jotka laskeutuvat kohtisuorina ulkokäytävää askelta korkeammalla olevaan liuskakivi-permantoon.
Oikealla ovesta tultaessa on jonkinlainen syvennys, vuodekomeron irvikuva. Sinne heitetään olkikupo, ja sillä vanki saa luvan levätä ja nukkua palttina-alusillaan ja hamppuliiveissään, talvet kesät.
Pääni päällä kaartuu taivaan tavoin holvikatto — sitä sanaa siitä käytetään — josta paksuja hämähäkinseittejä riippuu kuin ryysyjä.
Muuten ei ikkunoita, ei henkireikää. Ovi, jossa rauta peittää puun.
Erehdyn; oven ylälaidan keskessä on yhdeksän neliötuuman suuruinen aukko, joka on varustettu rautaristikolla ja jonka vartija voi yöksi sulkea.
Oven ulkopuolella on melkoisen pitkä käytävä, jota valaisevat ja tuulettavat seinien ylälaidassa olevat henkireiät, ja jonka nyt muuratut huonelokerot jakavat moneen osaan; matalat kaariovet yhdistävät nämä toisiinsa. Nämä lokerot ovat jonkinlaisina eteishuoneina vankikoppiin, sellaiseen kuin minunkin on. Näihin koppeihin pannaan vankilan johtajan määräyksestä pakkotyövangit, jos ovat järjestystä vastaan rikkoneet. Kolme ensimäistä koppia eteisinensä on varattu kuolemaantuomituille, koska ne yleistä osastoa likinnä ovat mukavimpia vanginvartijalle pitää silmällä.
Nämä kopit ovat viimeinen jäännös siitä Bicêtren vanhasta linnasta, jonka viidennellätoista vuosisadalla rakensi Winchesterin kardinaali, sama mies, joka poltatti Jeanne d'Arcin, Kuulin niin kerrottavan niille uteliaille, jotka joku päivä sitten tulivat minua koppiini katsomaan ja jotka kaukaa tuijottivat minuun kuin eläinnäyttelyn petoon. Vartija sai sata souta.
Unohdin mainita, että öin päivin seisoo koppini oven ulkopuolella vartija, ja milloin tahansa katsahdankin tuohon aukkoneliöön, kohtaan sen takaa avoimen, tarkan silmäparin.