Miksi? Minuthan on tuomittu suorittamaan kulungit, ja kaikkenikaan tuskin riittää siihen. Teloitus käy kalliiksi.
Jätän silti jälkeeni äidin, jätän vaimon, jätän lapsen.
Pienen kolmivuotiaan tytön, lempeän, ruusuisen, hennon, suurine mustine silmineen ja tuuheine ruskeine hiuksineen.
Hän oli kahden vuoden ja yhden kuukauden ikäinen, kun hänet viimeisen kerran näin.
Kuolemani jälkeen on siis kolme naista, ilman poikaa, ilman miestä, ilman isää; kolme erilaatuista orpoa; kolme lain tekemää leskeä.
Myönnän, että minä ansaitsen rangaistuksen. Mitä ovat nuo viattomat tehneet? Eivät mitään; silti heiltä riistetään kunnia, silti heidät syöstään tuhoon. Se on oikeutta.
Vanha äiti-parkani ei minua huolestuta. Hän on kuudenkymmenen neljän vuoden ikäinen, hän kuolee iskusta. Tai jos hän elääkin jonkun päivän kuolemani jälkeen, hänellä on kuitenkin viimeiseen hetkeensä saakka hieman lämmintä tuhkaa hiilloksessaan eikä hän sano mitään.
Vaimonikaan ei enää huolestuta minua. Hän on jo nyt sairas ja hengenheikko. Hän kuolee myöskin.
Ellei hän tule hulluksi. Sanotaan, että sellainen elää kauan; hänen henkensä ei ainakaan silloin tunne tuskia. Hän nukkuu, on kuin kuollut.
Mutta tyttäreni, lapseni, pikku Marie rukkani, joka nauraa, joka leikkii, joka tälläkin hetkellä laulaa eikä ajattele mitään, hän tuottaa minulle tuskia!