12.
Palasin äkkiä istumaan olkikuvolleni pää polvien varassa. Sitten lapsellinen kauhuni häipyi, ja outo uteliaisuus sai minut jälleen jatkamaan seinätutkimuksiani.
Papavoinen nimen vierestä repäisin nurkkauksesta suunnattoman suuren hämähäkinverkon, joka oli paksun tomukerroksen peitossa. Tämän seitin alla oli neljä tai viisi selvään luettavaa nimeä, toisista oli jäljellä vain läikkä seinällä. — DAUTUN 1815. — POULAIN 1818. — JEAN MARTIN 1821. — CASTAING 1823. Luin nämä nimet, ja kolkot muistot palautuivat mieleeni: Dautun, se mies, joka paloitteli veljensä neljään osaan ja yöllä tuli Pariisiin ja viskasi pään erääseen suihkualtaaseen ja ruumiin likaviemäriin; Poulain, joka murhasi vaimonsa; Jean Martin, joka pistoolilla ampui isänsä samalla hetkellä, jolloin vanhus availi ikkunaa; Castaing, lääkäri, joka myrkytti ystävänsä ja häntä hoitaessaan viimeisen sairauden aikana, jonka hän itse oli aiheuttanut, antoi hänelle lääkkeen asemasta myrkkyä; ja kaikkien näiden rinnalla Papavoine, hirveä hullu, joka tappoi lapsensa, iskien heitä kirveellä päähän.
"Kas nuo", ajattelin itsekseni kuumeen värähdyksen liikkuessa pitkin ruumistani, "nuo ovat ennen minua olleet tämän kopin asukkaita. Täällä siis, samalla lattialla, jolla minä nyt seison, he ovat hautoneet viimeisiä ajatuksiaan, nuo murhan ja veren ihmiset; näiden seinien vaiheilla, tässä ahtaassa kammiossa heidän viimeiset askeleensa ovat kajahdelleet kuten villipetojen astunta. He ovat seuranneet toisiaan lyhyin väliajoin. Näyttää siltä, ettei tämä koppi ole koskaan tyhjä. Heidän sijansa on vielä lämmin, ja minulle he ovat sen jättäneet. Minä menen vuorollani liittymään heihin Clamartin hautuumaassa, jossa ruoho rehoittaa niin hyvin!"
En ole uneksija enkä taikauskoinen. Varmaankin tällaiset ajatukset saivat minuun äkillisen kuumeen; mutta näin kuvitellessani minusta tuntui äkkiä, että nuo julmat nimet olivatkin tulikirjaimin seinään painetut; yhä nopeampi ja nopeampi kilke kaikui korvissani; punainen harso laskeutui silmiini; ja sitten olin näkevinäni kopin olevan täynnä ihmisiä, eriskummaisia ihmisiä, jotka pitelivät päätänsä vasemmassa kädessään, kannattaen sitä suusta, sillä tukkaa ei päässä ollut. Kaikki puistivat minulle nyrkkiään, paitsi isänmurhaaja.
Suljin kauhistuneena silmäni; silloin näin kaiken entistä selvemmin.
Unta, haavekuvaa vai tottako tuo kaikki oli, mutta hulluksi olisin tullut, ellei uusi äkillinen vaikutelma olisi herättänyt minua valveille. Olin jo kaatua pitkälleni permannolle, mutta silloin tunsin paljaalla jalallani kylmän vatsan ja karvaisten jalkojen kosketuksen; se oli hämähäkki, jonka rauhaa olin häirinnyt ja joka nyt pakeni.
Se minut sai hereille. — Oi noita hirveitä haamuja! — Ei, savua se oli, tyhjien ja nytkähtelevien aivojeni mielikuvia. Macbethin harhanäky! Kuolleet ovat kuolleita, varsinkin nuo. Ne ovat hautaan hyvin lukitut. Se ei ole sellainen vankila, josta pääsee pois. Miksi siis pelkään?
Haudan ovi ei aukene sisältäpäin.
13.