Viime päivinä olen nähnyt jotakin karmivaa.
Päivä sarasti, ja koko vankila oli yhtenä hälinänä. Raskaita ovia avattiin ja sulettiin, salpoja ja rautalukkoja väännettiin, vartijain vyössä riippuvat avainkimput kalisivat, ylös ja alas kiiruhtavat askeleet panivat portaat vavahtelemaan, pitkien käytävien kummastakin päästä kuului kyselyjä ja vastauksia. Naapurini, rangaistusvangit, olivat tavallista iloisempia. Koko Bicêtre tuntui nauravan, laulavan, juoksevan, tanssivan.
Minä vain kuuntelin ihmeissäni.
Vartija meni oven ohitse.
Kutsuin häntä ja kysyin, oliko vankilassa jokin juhla.
— Juhla, tavallaan! — vastasi hän minulle. — Tänään pannaan rautoihin ne vangit, joiden huomenna pitää lähteä Touloniin. Tahdotteko nähdä, ehkä se teitä huvittaa?
Yksinäiselle koppiin teljetylle on todella nautinto katsella näytelmää, vihattavaakin. Hyväksyin hupia sisältävän tarjouksen.
Vartija ryhtyi tavanomaisiin varokeinoihin ollakseen varma minusta; sitten hän vei minut pieneen tyhjään ja aivan kalustamattomaan koppiin, jossa oli ristikko-ikkuna, mutta oikea ikkuna rinnan tasalla, ikkuna, jonka lävitse näki oikean taivaan.
— Kas niin, — vartija virkkoi, — täältä te näette ja kuulette.
Olette aitiossanne yksin kuin kuningas.
Sitten hän poistui ja sulki minut salpojen ja lukkujen taakse,