Ikkuna avautui melkoisen avaraan neliömäiseen pihaan, jota kaikilta sivuilta muurin lailla ympäröi valtava kuusikerroksinen rakennus. Ei mikään ole ränstyneempää, alastomampaa, kurjempaa silmän katsella, kuin tämä monilukuisten ristikko-ikkunoiden puhkoma nelinkertainen julkisivu. Ikkunoihin alimmasta kerroksesta ylimpään oli painautuneina laihoja ja kalpeita kasvoja, kasaantuneina toistensa yli kuin muurin kivet ja kuin rautaristikkojen kehystäminä. Ne olivat vankeja, jotka tällä kerralla näytelmän katselijoina odottivat vain vuoroaan päästä itse näyttelemään. Ne olivat kuin rauhattomia sieluja, jotka seisovat helvettiin vievällä kiirastuliaukolla.
Kaikki tuijottivat yhä vieläkin autioon pihaan. He odottivat. Näiden riutuneiden ja kolkkojen piirteiden joukosta välähti joku terävä ja eloisa katse kuin tulenkieleke.
Pihaa ympäröivä neliömäinen vankilarakennus ei loppunut tähän. Yksi sen neljästä kyljestä (se joka on itäänpäin) on keskeltä puhkaistu ja yhdistetty naapurin sivuun pelkällä rautaristikko-portilla. Tämä portti aukee toiseen, edellistä pienempään pihaan, joka kuten sekin on muurien ja mustuneiden talonpäätyjen ympäröimä.
Kaikki pääpihan kivirakennukset on rakennettu kiinni ulkomuuriin. Sen keskeltä kohoaa yksinäinen taivutettu rautapylväs lyhtyä varten.
Päivälliskello soi. Suuri, seinänsyvennykseen kätketty ajoportti avautui rytisten. Jonkinlaisten kuihtuneiden ja häpeävien, sinipukuisten, punapolettisten ja keltaisiin miekanhankkiluksiin vyötettyjen sotilaiden saattamina vyöryivät pihaan raskaat rattaat raudan helistessä. Siinä olivat kaleeriorjien kahleet.
Samassa tuokiossa — ikäänkuin tämä hälinä olisi herättänyt vankilan eloon — räjähtivät tähän asti vaienneet ja liikkumattomat ikkunastakatselijat ilonhuutoihin, laulujen ja uhkausten ja sadatusten tulvaan, ja niihin sekaantunut naurunrähäkkä oli särkeä korvat. Olisi luullut näkevänsä pahojenhenkien naamarit. Jokaisen kasvoja vääristi irvistys, kaikki nyrkit työntyivät ristikkojen väliköistä ulos, kaikki ulvoivat, silmät tuiskivat tulta, ja minä olin aivan ällistynyt nähdessäni sellaista hehkua tuossa tuhkassa.
Poliisit, joiden joukossa eroitti siisteistä vaatteista ja kauhun eleistä jonkun Pariisista saapuneen uteliaan, ryhtyivät sillä välin rauhallisesti työhönsä. Yksi heistä nousi rattaille ja heitteli tovereilleen kahleet, matkakytkyimet, kasoittain hamppuhousuja. Sitten he hajaantuivat kukin omaan työhönsä. Toiset menivät erääseen nurkkaukseen selvittelemään niitä pitkiä kahleita, joita he omalla murteellaan sanoivat ohjaksiksi; toiset levittivät pihakiville silkkikankaat, paidat ja kaatiot; älykkäämmät taasen tutkivat päällikkönsä, — tanakan vanhuksen — heitä silmällä pitäessä yksitellen kaularautoja, joiden kestävyyttä he koettelivat päästäen ne välkkymään pihan kiville. Tämä työ suoritettiin vankien naljaillen kirkuessa; heidän äänensä yli raikuivat niiden pakkovankien möyryävät naurunhohotukset, joita varten nämä valmistukset tehtiin ja joiden nähtiin vetäytyneen pikkupihaan aukeavan vanhan vankilan ristikkoikkunoiden taakse.
Näiden alkuvalmistuksien jälkeen antoi muuan kultakaluunainen herra, jota puhuteltiin herra tarkastajaksi, määräyksen vankilan johtajalle; ja seuraavassa hetkessä miltei yhtaikaa aukeni pari kolme matalaa porttia, ja kuin vihurin puuskasta täyttyi piha alastomista, inhoittavista, ryysyisistä miehistä. Kaleerivankeja.
Heidän ilmestyessään kaikui ilo ikkunoilla kaksinkertaisena. Muutamia heistä, kuritushuoneen suuria nimiä, tervehdittiin hurraahuudoin ja taputuksin, jonka kunnianosoituksen he ottivat alentuvan ylpeästi vastaan. Useimmilla oli päässä lakintapainen, jonka he omin käsin olivat punoneet koppinsa oljista, oudonnäköinen, jotta kaupungeissa hattu kääntäisi huomion päähän. Sellaisille riemuittiin kaikkein voimakkaimmin. Muuan varsinkin kiihoitti ihastushuutoihin: seitsentoista-vuotias nuorukainen, jolla oli nuoren tytön piirteet. Hän tuli kopista, jossa oli ollut varmassa tallessa kahdeksan päivää; vuodeoljista hän oli tehnyt puvun, joka peitti hänet päästä jalkoihin, ja pihalle tullessaan hän teki ilmavoltteja notkeana kuin käärme. Se oli varkaudesta tuomittu kiertävä ilveilijä. Ilman täyttivät raivoisat kättentaputukset ja riemuhuudot. Kaleerivangit vastasivat siihen, ja oli todella jotakin kammottavaa näissä valmiiden pakkovankien ja pakkovanki-tulokkaiden keskinäisissä ilonilmaisuissa. Kelpasi yhteiskunnan olla siellä mukana; sitä edustivat vartijat ja kauhistuneet uteliaat. Rikos ilkkui sitä vasten kasvoja, ja kauheata rangaistusta vietettiin perhejuhlana.
Sitä mukaa kuin heitä saapui, heidät työnnettiin kahden vartija-joukon muodostamaa kujaa pitkin pikkupihaan, jossa heitä odotti lääkärintarkastus. Täällä koettivat kaikki viimeiseen asti päästä vapautumaan matkasta, teeskennellen mikä mitäkin sairautta, — kellä oli silmät kipeät, keltä jalka nyrjähtänyt, käsi taittunut. Mutta miltei aina heidät havaittiin kyllin hyviksi kaleerityöhön; ja silloin jokainen alistui huolettomana, hetkessä unohtaen esittämänsä vaivaisuuden.