Pikkupihan ristikkoportti avautui jälleen. Muuan vartija toimitti aakkosellisen nimihuudon; ja yksitellen he nyt astuivat esiin ja jokainen pakkovanki asettui riviin suuren pihan nurkkaukseen toverin viereen, jonka hänen nimensä alkukirjaimet hänelle sattumoisin olivat suoneet. Täten jokainen huomaa joutuneensa omaan maailmaansa, jokaisella on omat kahleensa jonkun tuntemattoman rinnalla; ja jos jollakulla vangilla sattumalta on ystävä, niin kahle heidät toisistaan eroittaa. Viimeinen kurjuus!
Kun vankeja oli saatu riviin kolmekymmentä, suljettiin portti. Poliisi uhkaili heitä pampullaan, viskasi jokaisen eteen paidan, liivit ja karkeahamppuiset kaatiot ja antoi merkin, ja kaikki alkoivat riisuutua. Odottamaton tapahtuma tuli aivan kuin tilattuna muuttamaan tämän nöyryytyksen kidutukseksi.
Tähän asti oli ilma ollut jokseenkin sees, ja vaikka lokakuun viima viilensikin ilmaa, avasi se sentään tuolloin tällöin taivaan harmaaseen pilvikattoon viilun, josta tuikahti yksinäinen auringonsäde. Mutta tuskin olivat vangit ehtineet heittää yltään ryysynsä ja juuri kun he alastomina ja pystyssä tarjoutuivat epäluuloisten vartijoiden ja heitä ympäröivien, heidän olkapäitänsä tähystelevien uteliaitten tarkastettaviksi, peittyi taivas mustiin pilviin ja kylmä syksyinen myrsky puhkesi äkkiä ja valui virtoina kivetylle pihalle, peitteettömille päille, kaleeriorjien alastomille jäsenille ja pihalle sirotelluille kurjille ihotakeille.
Ja kädenkäänteessä hävisivät pihalta kaikki muut paitsi poliisit ja kaleerivangit. Pariisilaiset uteliaat kiiruhtivat hakemaan suojaa porttikäytävistä.
Ja yhä valui sade kuuroina. Pihalla näki enää vain alastomia ja vettävaluvia vankeja niljaisella kivityksellä. Synkkä hiljaisuus oli seurannut heidän meluavia riemuhuutojaan. He tutisivat, hampaat löivät loukkua; heidän laihtuneet raajansa, luisevat polvensa nytkähtelivät; ja säälittävää oli katsella heidän vetävän sinertävien jäseniensä verhoiksi noita likomärkiä paitoja, liivejä, noita vettävaluvia kaatioita. Alastomuus olisi ollut parempi.
Vain yksi heistä, muuan vanhus, oli jossakin määrin säilyttänyt entistä ilomieltään. Selvitellessään tihkuvaa paitaansa ylleen hän huudahti, ettei tämä kuulunut ohjelmaan; sitten hän puhkesi nauramaan ja heristi taivaalle nyrkkiä.
Kun he olivat matkapuvuissaan, vietiin heidät 20- tai 30-miehisissä ryhmissä pihan toiselle sivulle, missä pitkät pihalla viruvat ketjut heitä odottivat. Nämä ketjut olivat pitkiä ja tukevia kytkyimiä, joihin aina joka kahden jalan päähän oli kiinnitetty suoraan kulmaan toisia, lyhyempiä poikkikahleita; näiden toisessa päässä oli nelikulmainen kaularauta, jonka yksi sivu käytännöllisen saranalaitteen avulla saatiin aukeamaan ja rautapultilla sulkeumaan ja joka koko matkan riippui kaleerivangin kaulassa. Kun tällainen kahlerykelmä on levitettynä maahan, muistuttaa se aika paljon suurta kalaverkkoa.
Kaleerivangit pantiin istumaan rapakkoon, vettävaluville kiville; nuo rautaiset helminauhat ripustettiin heidän kaulaansa; sitten tuli pari vartioston seppää siirrettävine alasimineen ja niittasi ne kiinni kylmiltään, tukevin moukariniskuin. Se on hirveä hetki, jolloin rohkeimmatkin kalpenevat. Jokainen isku alasimelle, jolle heidän selkänsä nojaavat, saa heidän leukansa tuskasta loukahtamaan; pieninkin liikahtelu taaksepäin saisi heidän kallonsa halkeamaan kuin pähkinänkuoren.
Tämän toimituksen jälkeen he muuttuivat synkiksi. Nyt kuuli enää vain kahleitten kalinaa ja silloin tällöin jonkun kiljahduksen ja vartioston ruoskan läjähdyksen niskottelevien jäsenille. Joukossa oli paljon, jotka itkivät; vanhukset vapisivat ja purivat huuliaan. Kauhuntuntein tarkastelin noita rautapuitteissa kuvastuvia kolkkoja piirteitä.
Jälleen pilkisti pilvien lomitse auringonsäde. Saattoi sanoa, että se valoi uutta tulta aivoihin. Vangit kohottautuivat kuin yhtenä miehenä, kuin kouristusliikkeestä. Nuo viisi ketjullista liittyivät käsin toisiinsa ja muodostuivat äkkiä avaraksi kehäksi lyhtypatsaan ympärille. He kiepahtelivat silmiä väsyttävästi. He virittivät kaleerivangin laulun, murresävyisen romanssin; se oli milloin valittavaa, milloin hurjaa ja ilakoivaa, hetkittäin kuului karkeita huutoja ja viiltäviä, hohottavia naurunräjähdyksiä, jotka kaikki sekoittuivat laulun salaperäisiin sanoihin; sitten vimmankiljahduksia, ja kahleitten kalina oli orkesterina säestämässä tätä laulua, joka kaikui käreämpänä kuin niiden kolke. Jos olisin halunnut luoda kuvan itselleni velhojen kokouksesta, en olisi löytänyt parempaa enkä pahempaa, kuin se oli, jonka nyt näin.